Jyrki Virolainen: Rikosprosessioikeus I

 

Markku Fredman
asianajaja

Kirjoitus julkaistu Defensor Legis-lehdessä

1. Lapin yliopiston lainkäytön professori Jyrki Virolaisen uusi rikosprosessioikeuden oppikirja on kiistatta tärkeä teos kaikkien rikosjuttuja hoitavien ja ratkovien kirjahyllyssä.

Teos on ensimmäinen osa kolmiosaiseksi suunniteltua kirjasarjaa. Arvosteltavana oleva kirja käsittelee rikosprosessin tavoitteita, arvoja ja periaatteita, rikosprosessioikeuden lähteitä, rikosprosessin eri osapuolia (poliisi, syyttäjä, asianomistaja, epäilty, puolustaja, tuomioistuin). Pääpaino (180 sivua) on asetettu esitutkinnan ja siinä käytettävien keinojen kuvaukselle. Lopuksi mukana on vielä hieman irrallinen syyteoikeutta koskeva 40 sivun jakso. Trilogian toinen osa tulee käsittelemään syyttämättäjättämistä, rikosasian valmistelua ja pääkäsittelyä käräjäoikeudessa. Kolmanteen osaa jää siis vielä tuomio ja muutoksenhakumenettely.

Kirja on ennen kaikkea oppikirja lakimiehiksi opiskeleville. Tämän tehtävän kirja täyttää erinomaisesti - ainakin muutaman vuoden ajan. Kirja on antoisa ja sujuvasti kirjoitettu lukukokemus ja katsaus viime vuosien ajankohtaisiin rikosjuttuihin. Varmasti mielenkiintoista aloittelevalle prosessualistille, jolle Eeva Vuori, Jukka Tammi, Ulf Sundqvist ja Tommi Teuri ovat tuttuja nimiä iltapäivälehtien sivuilta. Lähdeluettelosta löytyy niin Helsingin Sanomien kuin Iltalehdenkin oikeustoimittajien juttuja.

Kirjan tuoreus ja esimerkkien tuttuus saattaa olla myös sen heikkous: miten käy siinä vaiheessa, kun uusi opiskelijasukupolvi ei enää tiedäkään lyhyestä raiskauksesta tai Nostokonepalvelu Oy:stä mitään ja ihmettelee miksi jonkun Vuoren pariskunnan mökkikaupat ovat toistuvasti esillä kirjan alaviitteissä. Jotta kirja säilyttäisi tuoreutensa olisi se pian päivitettävä uusilla esimerkeillä sen jälkeen kun kaksi seuraavaa osaa on saatu painosta.

Virolaisen oma julkilausuma opetusmetodeistaan löytyy kirjan sivulta 58:

"Oppikirjassa ei mielestäni voida tyytyä ainoastaan selostamaan ideaaliprosessin sääntöjä ja periaatteita, vaan yhtä tärkeätä on pitää silmällä myös prosessitodellisuutta ja siinä ilmeneviä epäkohtia. Rikosprosessin kuvaaminen lainsäädännön, lakien esitöiden ja KKO:n ennakkopäätösten valossa ja niihin perustuvien ratkaisusuositusten antaminen ei riitä. Tarpeellista on myös kertoa, miksi laki on sellainen kuin se on, miten nykytilaan on tultu, miten asiat ovat todellisuudessa, miten uusi lainsäädäntö on vaikuttanut oikeuskäytäntöön, mistä lainkäytön epäkohdat johtuvat ja miten niitä voitaisiin korjata."

Virolainen näyttää onnistuneen. Rikosprosessioikeuden kirja täyttää hyvin sille asetetun tehtävän todellisuuden kuvaajana ja toisaalta Lapin yliopiston lainkäytön opetus on kantanut hyvää hedelmää. Yhä useammin olen käräjiä kiertäessäni törmännyt poikkeuksellisen hyvään prosessinjohtoon ja vakuuttaviin perusteluihin, joihin oppi on saatu Lapin yliopistossa.

Rikosprosessia ja etenkin esitutkintaa koskevan kirjan kirjoittaja joutuu ottamaan kantaa moniin oikeuspoliittisesti hankaliin kysymyksiin. Aiemmin lähes ainoa ko. aihepiiriä käsittelevä kirja oli Klaus Helmisen, Kari Lehtolan ja Pertti Virolaisen kirja Uusi esitutkintalainsäädäntö, josta paistoi monin paikoin läpi kirjoittajien poliisitausta. Jyrki Virolainen on oikeudellisen kenttämme itsenäinen vaikuttaja, jonka ei nähtävästi tarvitse kumartaa mihinkään suuntaan. Sen vuoksi hän onnistuu melko hyvin korostamaan ihmisoikeuksien kunnioittamista ja syytetyn perusoikeuksia. Tästä huolimatta kirjan läpi kulkee selvä linja siitä, että rikokset on voitava selvittää ja syyllinen on saatava vastuuseen. Virolainen paljastaa hyvän Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamiskäytännön tuntemuksensa ja viittaa yhteensä 44 ihmisoikeustuomioistuimen tuomioon. Esitys on siis hyvin tasapainoinen ja kirjasta löytyy argumentteja niin poliisille, syyttäjille kuin syytetyn puolustajallekin.

2. Prosessitodellisuuden paljastamisen Virolainen vie monin kohdin aivan henkilökohtaiselle tasolle. Kunniansa saavat kuulla niin eräs valtakunnansyyttäjä, leväperäiset maalaisvallesmannit, välimiestehtäviä hoitavat oikeusneuvokset kuin laiskat asianajajatkin. Korkein oikeus näyttää kuitenkin saaneen jo riittävän käsittelyn Virolaisen parin vuoden takaisessa pamfletissa Korkein oikeus kriisissä, koska tässä teoksessa piikit on suunnattu lähinnä muualle. Muutama esimerkki:

"Kaikkia epäkohtia ei voida panna puutteellisen lainsäädännön tiliin vaan syitä löytyy myös tuomarien, syyttäjien ja asianajajien ammattitaidosta ja -etiikasta"

"Ongelmien syynä on usein tuomareiden ja muiden lainkäyttäjien perustelutaidon puute tai kyvyttömyys kohdata julkisuus ja täyttää sen lainkäytölle asettamat kohtuulliset odotukset"

"Käytännössä esiintyvät epäkohdat johtunevat paljolti asianajajien ja tuomareiden asenteista sekä ammattitaidon ja -etiikan puutteesta. Oikeudenkäyntikulut ovat ryöstäytyneet käsistä ensisijaisesti asianajajien (ja muiden asiamiesten) roimasti nousseiden ja ylisuurten palkkiolaskutusten takia ja siksi, ettei vaadittuja kuluja ole voitu viran puolesta tuomiossa kohtuullistaa"

Virolaisen väite asianajajien roimasti kohonneista palkkioista on melkoisen rohkea ja täysin perustelematon. Kirjan lähdeluettelosta puuttuu Kaijus Ervastin tutkimus oikeudenkäyntikulujen kehittymisestä(1). Ervastin mukaan alioikeusuudistuksen yhteydessä vaaditut kulut ovat laajoissa riita-asioissa kasvaneet noin kolmanneksella, josta suurin osa muodostuu vuonna 1994 palkkioihin lisätystä arvonlisäverosta, eli varsinaista korotusta olisi vain n. 10 %(2), josta osan täytyy olla seurausta toimeksiantojen etupainotteisuudesta ja kasvaneista huolellisuusvaatimuksista. Virolaisen väite ei välttämättä ole väärä, mutta sen tueksi kaipaisi empiiristä lähdeaineistoa.

Kirjassa on muutamia muitakin kysymyksiä herättäviä kannanottoja. Virolainen esimerkiksi toistaa turkulaisen kollegansa Antti Jokelan aiemmin esittämän näkemyksen siitä, ettei syytetylle/epäillylle voida määrätä puolustajaa taannehtivasti. Perusteena se, ettei laissa asiasta säädetä, toisin kuin maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetussa laissa. Jokelan ja Virolaisen tulkinta johtaisi kuitenkin siihen, ettei puolustajainstituutio voisi saavuttaa sille asetettua tavoitetta. Järjestelmän keskeinen tavoitehan on se, että pidätetty tai vangittu saisi heti tarvittaessa oikeusapua eikä raha olisi esteenä. Jos kaikkinainen taannehtivuus kielletään olisi puolustajaksi pyydetyn ensimmäinen toimi hakea itselleen puolustajanmääräys oikeasta käräjäoikeudesta, sen sijaan, että noudattaisi ROL:n 2 luvun 7 §:n säännöstä: "Puolustajan ja asianomistajan oikeudenkäyntiavustajan tulee niin pian kuin mahdollista neuvotella päämiehensä kanssa ja ryhtyä valmistelemaan hänen avustamistaan sekä ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, joita tämän oikeuksien valvominen vaatii." Taannehtivuutta koskevan säännöksen puuttuminen saanee selityksensä kun tiedetään, mitä lakivaliokunnan varapuheenjohtaja Matti Vähänäkki totesi eduskunnan täysistunnossa kyseessä olevasta hallituksen esityksestä:

"Allekirjoittanut on ollut tässä talossa valtiopäivämiehenä noin 11 vuotta ja niistä seitsemän lakivaliokunnan jäsenenä. Voin todeta, että minkään lain käsittelyn yhteydessä ei ole koskaan tehty lainvalmistelu työtä eduskunnan valiokunnan toimesta niin paljon kuin tämän lain kohdalla. --- melkein on käynyt niin kuin alokkaalle aikoinaan. Kun ei osannut tehdä kunnon asentoa, niin korjaaminen ei auttanut vaan piti tehdä uusi asento."

Oikeus saada itselleen puolustaja liittyy laissa säädettyihin helposti todennettaviin viranomaistoimiin, joten valtion kuluvastuun alkuhetki on aina selvillä toisin kuin esimerkiksi kantajan valmistellessa maksuttoman oikeudenkäynnin turvin siviilikanteen nostamista. Tarve säädellä taannehtivuutta on näissä laeissa siis täysin erilainen.

Toisaalta Virolainen on itse valmis tulkitsemaan ROL:n 2 lukua melko innovatiivisesti kun hän ei näe mitään ongelmaa siinä, että asianomistaja, joka voi saada lain mukaan valtion varoilla joko tukihenkilön tai avustajan, pyytääkin ensin esitutkinnassa itselleen tukihenkilön ja asian edetessä pääkäsittelyyn vaihtaa tukihenkilön lainoppineeksi avustajaksi.

Virolainen kohdistaa melkoisen moitteen asianajajakuntaan todetessaan moneen otteeseen, etteivät asianajajat riittävällä innolla ja tarmolla osallistu esitutkintaan päämiehen ja ehkä muidenkin kuulustelujen yhteydessä.

"Esitutkinta on usein rikosprosessin ratkaisevin vaihe syyllisyyskysymyksen selvittämisessä. Siksi on tärkeätä, että rikoksesta epäillyllä on heti ensimmäisistä kuulusteluista lähtien avustajana ammattitaitoinen puolustaja, jolle annetaan tarvittavat keinot muutoinkin huolehtia epäillyn puolustautumisesta esitutkinnassa".

"Käytännössä rikostutkijoilla lienee usein varsin ennakkoluuloinen asenne avustajan läsnäoloon kuulustelussa, ja he voivat selittää epäillylle, ettei avustajaa tarvita, vaan tutkinta sujuu nopeammin ilman avustajaa"

"Puolustuksen merkitystä kuulustelussa ei ole kuitenkaan syytä aliarvioida. Ammattitaitoinen rikosasianajaja voi usein valvoa epäillyn oikeutta ja etua parhaiten juuri jutun esitutkintavaiheessa."

Tukea ajatukselleen Virolainen olisi saanut Euroopan neuvoston kidutuksen ja muun huonon kohtelun vastaisen komitean (CPT) Suomea koskevasta raportista(3) vuodelta 1993, jossa ilmaistaan komitean hämmästely siitä, ettei Suomessa (ilmeisesti toisin kuin muissa sopimusmaissa) asianajaja ole mukana siinä vaiheessa kun rikoksesta epäilty otetaan kiinni ja harkitaan hänen pidättämistään:(4)

"Edelleen valtuuskunnalle kerrottiin, että esitutkintalain määräyksistä huolimatta avustaja on mukana asioiden hoidossa ennen asiakkaan pidättämistä erittäin harvoin. Poliisin lomakkeessa, jonka kiinni otettu täyttää vapaudenriiston alkaessa, ei mainita avustajaa, ja eräät vapaudenriiston kohteeksi joutuneet väittävät, että heille ei ollut kerrottu, että heillä on oikeus avustajaan siinä vaiheessa. Lisäksi eräs valtuuskunnan haastattelema poliisi sanoi, että hän ei yli kuusivuotisen uransa ajalta muistanut ainuttakaan tapausta, jossa avustaja olisi osallistunut asioiden hoitoon ennen kuin asiakas oli pidätetty.

Komitea pyytää Suomen viranomaisia antamaan lausunnon tästä asiasta."(5)

Ehkä lakien uudistuminen ei vielä ole saanut aikaan muutosta työtavoissa: suurin osa vangittujen juttuja hoitavista asianajajista on aloittanut avustajan tehtävät ennen esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön voimaantuloa v. 1989. Tuolloin poliisi yksin päätti jopa vangitsemisesta eikä avustajalla ollut osaa eikä arpaa tuossa päätösharkinnassa. Jostakin kumman syystä epäillyn pidättäminen kiinniottoa seuraavan 24 tunnin kuluessa on ehkä radikaalein puuttuminen ihmisen perusoikeuksiin, jonka osalta ei käytännössä koskaan turvauduta lakimiehen apuun. Asianajajana en ole koko pakkokeinolainsäädännön voimassaoloaikana kertaakaan neuvotellut tutkinnanjohtajan kanssa siitä täyttyvätkö pidättämiselle laissa asetetut edellytykset. En usko monen muunkaan niin tehneen. Syynä tähän on se, ettei avustaja saa tietoonsa kiinnioton tapahtumista; hänelle ilmoitetaan vasta siinä vaiheessa kun pidättämisestä on jo päätetty. Tämä taas johtunee yhtä paljon poliisin käytännöistä kuin siitä, että epäillyt uskovat pääsevänsä vapaaksi niin pian, ettei asianajajan kutsumisesta koidu kuin haittaa ja viivettä, mihin suuntaan poliisi Virolaisen mukaan pyrkii asiaa myös johdattelemaan.(6)

Virolainen puoltaa voimakkaasti kuulustelujen tallentamista nauhalle(7) ja kunnollista epäillyn tunnistamismenettelyä koskevan sääntelyn aikaansaamista. Tältä osin ongelmana näyttäisi olevan poliisin haluttomuus kehittää toimintatapojaan avoimempaan suuntaan. Pitäisikö tuomioistuimen jossain kohujutussa hylätä syyte esitutkinnassa tapahtuneiden heikkouksien perusteella, jotta muutos tapahtuisi?

3. Eräs prosessitodellisuuteen kuuluva epäkohta, johon Virolainen ei puutu on esitutkintalain mukaisen loppulausuntomenettelyn huono toteutuminen. Poliisi ei pyydä loppulausuntoja läheskään aina kun ne olisivat tarpeen. Loppulausuntojen osalta fuskataan myös niin, että esitutkinta käytännössä päätetään ja pöytäkirjat toimitetaan samanaikaisesti syyttäjälle syyteharkintaan ja asianosaisille mahdollista loppulausuntoa varten. Kuitenkin loppulausunto on osa esitutkintaa ja sille tulee takavarikkojen, vangitsemisten yms. määräaikojen johdosta jättää riittävä aika. Eräät KRP:n tutkinnanjohtajat noudattavat menettelyä, ettei kansilehteä kirjoiteta ennen loppulausuntoa. Tällöin ainakin näyttää siltä, että loppulausunnolla voisi olla vaikutusta siihen keiden nimi kanteen kirjataan ja millaisella rikosnimikkeellä varustettuna.

Loppulausuntomenettelystä piti tulla pääsääntö uudessa rikosprosessissa, mutta eduskunnan lakivaliokunta meni muuttamaan hallituksen esitystä tältä osin ilmeisesti ymmärtämättä millaista haittaa siitä voi olla keskitetylle pääkäsittelylle. Jos loppulausuntoa ei pyydetä (eli ainakin välillisesti kehoteta asianosaisia tuossa vaiheessa hankkimaan asiantuntevaa apua) ei syytetty saa ennen haastetta tietoonsa mitä asiassa on selvinnyt. Jos epäilty kääntyy avustajan puoleen jo loppulausuntovaiheessa vältytään havaintojeni mukaan usein ainakin yhden tarpeettoman todistajan kuulemiselta pääkäsittelyssä kun avustaja saa päämiehensä helposti ymmärtämään, ettei kaikkea ole syytä kiistää, jos lausuntoa varten saadusta esitutkintamateriaalista ilmenee selvä näyttö jostakin rikosjutussa arvioitavaksi tulevasta seikasta. Jos syyttäjällä ei haastehakemusta laatiessaan ole käytössään muuta kuin epäillyn usein hätäinen ja täysin kiistävä esitutkintakertomus hän joutuu nimeämään todistajat joka ainoasta todistusteemasta, vaikka syytetty avustajan kanssa keskusteltuaan saattaa myöntää jotkin syyttäjän väitteet riidattomiksi vaikka itse syytteen kiistäisikin.

Asianomistajan asema on vieläkin heikompi: poliisi ei käytännössä toimita pöytäkirjaa asianomistajalle ja jos tämä on pyytänyt syyttäjää ajamaan korvausasian tai tällä ei ole vaatimuksia, ei asianomistaja koskaan saa tietoonsa sitä mitä esitutkinnassa on ilmennyt kun häntä ei edes kutsuta pääkäsittelyyn.

4. Kirjan pakkokeinoja koskevassa osuudessa on yksi selkeä ja yhä useammin esiin tuleva puute: pakkokeinolaissa ja nyt sitä kommentoivassa oppikirjassa ei ole lainkaan otettu huomioon tietotekniikan ja -liikenteen kehitystä. Esimerkiksi elektronisessa muodossa olevia asiakirjoja tai edes tavallisia valokopioita ei ole erikseen arvioitu.

Kun säännöksiä ei ole, on poliisikäytäntö lähtenyt sille tielle, että asiakirjojen kopiointi on käytännössä täysin vapaata. Virolaisen kommentit takavarikon kohteista eivät sisällä minkäänlaista viittausta tietokoneella oleviin tiedostoihin(8). Mistä on siis kyse kun poliisi kotietsinnän aikana "imuroi" epäillyn tietokoneelta kaikki tiedostot mukanaan tuomalle tietokoneelle? Asiakirjajulkisuuslaki rinnastaa paperilla olevan asiakirjan tekniseen tallenteeseen, eli tiedostoon.(9) Vaikka kaikki asiakirjat/tiedostot jäisivät epäillyn haltuun on niiden kotietsinnän aikana tapahtunut kopiointi luokiteltava takavarikoinniksi. Kun asiakirjoissa oleva tieto siirtyy poliisille täytyy tätä pakkokeinoa koskea jokin lain säännös. Poliisille on eräissä tapauksissa siirtynyt jopa asianajajan ja päämiehen välinen kirjeenvaihto. Mikä on se tehokas oikeussuojakeino, joka tällaisen tietovuodon uhrilla on käytettävissään jos poliisin mielestä mitään takavarikkoa ei ole edes tehty?(10) Ongelma on koko ajan kasvava, sillä sekä keskusrikospoliisissa että Helsingin rikospoliisissa on työssä useita pelkästään elektronisten todisteiden keräämiseen erikoistuneita poliisimiehiä ja asiantuntijoita.

Kirjasta ei löydy tulkintasuosituksia myöskään muihin ajankohtaisiin tekniikan mukanaan tuomiin rajankäyntitilanteisiin: saako poliisi siirtää pidätetyn kotipuhelimeen tulevat puhelut poliisiasemalle ja siellä poimia ylös soittajien puhelinnumerot? Saako poliisi pitää pidätetyn matkapuhelinta päällä ja poimia ylös soittajan numeron ja jopa vastata puhelimeen pidätettynä esiintyen? Saako poliisi kuunnella pidätetyn puhelinvastaajan viestit jos kyseessä on GSM-vastaaja tai teleoperaattorin ylläpitämä kotivastaajapalvelu? Saako poliisi tutustua pidätyksen ja tutkintavankeuden aikana epäillyn tietokoneelle kertyviin sähköpostiviesteihin?


1. Kaijus Ervasti: Oikeudenkäyntikulut pääkäsittelyn edenneissä riita-asioissa, OPTULAn julkaistu 147,1997.

2. mts. 89.

3. Ks. kirjoitukseni raportista Defensor legis 5-6/1993 s. 451.

4. Virolaisen kirjan ilmestymisen jälkeen valmistuneessa CPT:n vuoden 1998 tarkastuskäynnin raportissa painotetaan siinäkin kiinniotetun oikeutta saada heti keskustella kahden kesken avustajansa kanssa. Report to the Finnish government on the visit to Finland carried out by the European Committee for the prevention of torture and inhuman or degrading treatment or punishment kpl 31: "The CPT recommends that the Finnish authorities take appropriate measures to ensure that the right of access to a lawyer from the very outset of custody, as guaranteed in section 10 of the Pre-Trial Investigation Act, is rendered fully effective in practice." Ks. http://www.cpt.coe.int

5. Raportti Suomen Hallitukselle kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen estämiseksi toimivan eurooppalaisen komitean käynnistä Suomeen 10 - 20. toukokuuta 1992, raportin kappale 34.

6. Toisaalta asianajajien nykyistä laajempi osallistuminen esitutkintaan lisäisi huomattavasti puolustautumisesta aiheutuvia kustannuksia, joista Virolainen toisaalla kirjassaan on huolissaan. Jos lähtökohta on se, etteivät maksuttomaan oikeudenkäyntiin ja julkiseen puolustukseen käytettävissä olevat määrärahat ole olennaisesti lisättävissä on jostain tingittävä. Mieluummin esitutkinnasta kuin oikeudenkäynnistä.

7. Tältäkin osin olisi tukea mielipiteelle löytynyt Euroopan Neuvoston kidutuksen ym. huonon kohtelun vastaisen komitean Suomea koskevasta vuoden 1993 raportista. Raportin kappale 48.

8. Ks. kuitenkin Jyrki Siivola, Tietokoneen tiedostoihin ja tiedonsiirtoon kohdistuvista pakkokeinoista, Suomen Poliisilehti 2/1998: "Tietokoneen massamuistissa oleva tiedosto on rinnastettavissa yksityiseen asiakirjaan." Siivola viittaa asiakirjajulkisuuslain 2 §:n 2 momenttiin

9. Laki yleisten asiakirjain julkisuudesta 2 §: Yleisiä asiakirjoja ovat viranomaisen laatimat ja antamat sekä sille lähetetyt tai annetut asiakirjat, jotka ovat sen hallussa.

Mitä tässä laissa säädetään yleisestä asiakirjasta, koskee myös viranomaisen laatimaa ja antamaa sekä sille lähetettyä tai annettua lävistämällä, magnetoimalla tai muulla näihin verrattavalla tavalla aikaansaatua tallennetta, joka on tarkoitettu luettavaksi, kuunneltavaksi tai muutoin ymmärrettäväksi teknisin apuvälinein ja joka on viranomaisen hallussa (tekninen tallenne)

10. Apulaisoikeuskansleri on 20.5.1997 antamassaan ratkaisussa katsonut, että poliisilla on oikeus valokopioida takavarikoimansa asiakirjat. Jos näin tapahtuu ja alkuperäiset asiakirjat palautetaan ei syytettä tarvitse nostaa takavarikkotilanteisiin säädetyssä 4 kuukauden määräajassa.

Asianajotoimisto Fredman & Månsson

Asianajotoimisto Fredman & Månssonin osakkaina ovat asianajaja, varatuomari Markku Fredman ja asianajaja, varatuomari Ulf Månsson.

Katso tiedot »

Ota yhteyttä

Hämeentie 68 A, 2. krs, 00550 Helsinki

Puhelin:

  • Fredman 0400-464094
  • Månsson 0400-605202

Telefax 09-2787211

Yhteystiedot »