CPT

Kidutuksen ja muun huonon kohtelun vastaisen eurooppalaisen komitean Suomea koskeva kertomus.

Tämä artikkeli on julkaistu Suomen Asianajajaliiton äänenkannattajassa, Defensor Legisissä, nrossa 5-6/93.

1. Yleissopimuksen ja komitean esittely.

Suomi on 1.4.1991 sitoutunut kidutuksen, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen estämiseksi tehtyyn eurooppalaiseen yleissopimukseen (SopS 17/91). Sopimus on tullut osaksi Suomen oikeutta lailla 463/91 ja asetuksella 464/91.

Kidutuksen vastainen sopimus on alunperin vuodelta 1987 ja tuli kansainvälisesti voimaan 1989. Sen on ratifioinut 23 Euroopan neuvoston jäsenvaltiota. Tämä sopimus ei sisällä kidutusta ja muuta kiellettyä kohtelua koskevaa määritelmää, vaan viittaa tältä osin johdannossaan ihmisoikeusyleissopimuksen 3 artiklaan. Sen mukaan ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Se, että vielä vuonna 1987 on katsottu tarpeelliseksi puuttua kidutukseen läntisessä Euroopassa johtuu siitä, ettei sopimus koske pelkästään fyysisen kidutuksen vastustamista vaan käytännössä paino on sopimuksen nimestä ilmenevällä epäinhimillisellä ja halventavalla kohtelulla. Käyttönimi "kidutuksen vastainen yleissopimus" on siis jossain määrin harhaanjohtava. Tämän vuoksi käytetään myös nimeä huonon kohtelun vastainen sopimus.

Huonon kohtelun vastaisella yleissopimuksella on perustettu komitea valvomaan sopimuksen noudattamista. Eurooppalainen komitea kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun estämiseksi pyrkii ehkäisemään ennalta vapautensa menettäneiden kidutusta ja huonoa kohtelua.

Komitealla on varsin laajat valtuudet. Sillä on vapaa pääsy maahan, oikeus liikkua siellä vapaasti ja oikeus tarkastaa kaikkia jäsenvaltiossa sijaitsevia suljettuja laitoksia. Tätä varten on sopimuksen voimaanpanolain 2 :ssä säännös tarkastusoikeudesta. Käytännössä komitea tarkastaa vankiloita, poliisiasemia ja mielisairaaloita. Se tarkastaa koko laitoksen ja kuulee henkilökuntaa ja vapautensa menettäneitä. Vapautensa menettäneitä komitea kuulee ilman henkilökunnan läsnäoloa. Lisäksi komitea pyrkii kuulemaan eri kansalaisjärjestöjä.

Jokainen sopimusvaltio nimeää komiteaan oman jäsenensä. Komiteaan on koottu erittäin laaja asiantuntemus useilta aloilta: lakimiehiä, lääkäreitä, psykologeja ja kriminologeja. Osa jäsenistä on ollut kansanedustajia.

Komitea tekee säännönmukaisia tarkastuksia kaikkiin jäsenmaihin kerran kahdessa - kolmessa vuodessa. Tarkastuksen osallistuu osa komitean jäsenistä. Tarkastukseen ei voi osallistua sen sopimusvaltion nimeämä jäsen, jonka laitoksia komitea tarkastaa. Tarkastus kestää yleensä pari viikkoa. Komitea tekee tarvittaessa erillisiä tarkastuskäyntejä saatuaan tietoonsa, että jossakin maassa toimitaan vastoin sopimuksen määräyksiä.

Komitea voi jo tarkastuksen aikana antaa valtion viranomaisille huomautuksen. Yleensä komitean kannanotot kuitenkin käyvät ilmi kertomuksesta, jonka komitea tarkastuskäyntinsä jälkeen laatii. Kertomukseen voi sisältyä kommentteja, selvityspyyntöjä ja suosituksia, joihin valtion komitean mielestä tulisi ryhtyä. Komitean kertomus ja valtion siihen antamat vastineet ovat luottamuksellisia ja ne voidaan julkaista vain asianomaisen sopimusvaltion pyynnöstä. Räikeimmissä tapauksissa komitea voi vastoin sopimusvaltion tahtoa antaa asiassa julkisen lausunnon. Tällainen lausunto on annettukin Turkille 15.12.1992.

Vaikka suositukset eivät suoraan juridisesti sido jäsenmaita, komitea seuraa niiden noudattamista. Jäsenvaltion on kuuden kuukauden kuluessa annettava komitealle väliraportti ja vuoden kuluessa seurantaraportti. Näissä raporteissa annetaan komitean pyytämät tiedot ja selostetaan, mihin toimiin suositusten johdosta on ryhdytty.

Kuluvana vuonna komitea tarkastaa laitoksia Belgiassa, Kreikassa, Islannissa, Irlannissa, Liechtensteinissa, Luxemburgissa, Norjassa ja Yhdistyneessä Kuningaskunnassa.

Euroopan neuvoston ihmisoikeuskoneiston muodostavat toisaalta huonon kohtelun vastainen komitea ja toisaalta Euroopan ihmisoikeustoimikunta ja ihmisoikeustuomioistuin. Näiden tärkeimmät erot ovat siis se, että 1) komitea pyrkii puuttumaan epäkohtiin etukäteen, toimikunta ja tuomioistuin puuttuvat jo tapahtuneisiin ihmisoikeusrikkomuksiin, 2) komiteaa eivät sido aineelliset määräykset, 3) komitealla on monipuolisempi henkilökokoonpano, 4) komitea voi reagoida viran puolesta, ilman yksilövalitusta, 5) komitea neuvoo ja suosittaa kun taas toimikunta ja tuomioistuin antavat sitovan ratkaisun.

Komitean toiminta perustuu yhteistyöhön. Komitean tehtävänä ei ole arvostella julkisesti valtioita vaan pikemminkin auttaa niitä vahvistamaan rajalinjaa, joka erottaa hyväksyttävän kohtelun tai käytöksen sellaisesta, joka ei ole hyväksyttävää. Tässä tehtävässään komiteaa ohjaavat seuraavat kolme periaatetta:

  1. kielto, joka koskee vapaudenriiston kohteena olevien ihmisten huonoa kohtelua, on ehdoton,

  2. huono kohtelu on lievimmilläänkin ristiriidassa sivistyneen käytöksen kanssa, ja

  3. huono kohtelu paitsi vahingoittaa uhria, myös alentaa sitä harjoittavaa tai siihen määräyksen antavaa viranomaista ja viime kädessä vahingoittaa kansallisia viranomaisia yleensä.

Komitea pyrkii siis etukäteen puuttumaan havaitsemiinsa epäkohtiin, etenkin sellaisiin, jotka saattavat johtaa sopimuksella kiellettyyn rankaisemiseen tai kohteluun.

Komitea tutkii aluksi vallitsevan tosiasiallisen tilanteen maassa, jossa se käy. Erityisesti se:

  1. tutkii, millaiset käynnin kohteena olevan laitoksen yleiset olot ovat;

  2. tarkastelee viranomaisten ja muun henkilökunnan asenteita vapaudenriiston kohteena oleviin;

  3. haastattelee vapaudenriiston kohteena olevia saadakseen käsityksen siitä, miten nämä näkevät kohdissa 1 ja 2 mainitut asiat ja kuullakseen mahdollisia valituksia.

  4. tutkii sen oikeudellisen ja hallinnollisen yhteyden, johon vapaudenriisto perustuu.

2. Kertomus tarkastusmatkasta Suomeen.

2.1. Tarkastuksen laajuus.

Suomessa komitean edustajat kävivät ensimmäisen kerran 10.-20.5.1992. Komiteaa edusti neljä jäsentä ja sitä avusti mm. englantilainen psykiatri ja rikosoikeuden professori sekä kaksi komitean sihteeriä. Komitea kävi matkansa aikana seuraavissa laitoksissa:

Helsinki

  • - keskusvankila

  • - poliisilaitoksen poliisitalo (Pasila)

  • - poliisilaitoksen selviämisasema (Töölö)

Hämeenlinna

  • - keskusvankila ja lääninvankila

  • - kaupungin poliisilaitos

Kerava

  • - nuorisovankila

Turku

  • - vankimielisairaala

  • - kaupungin poliisilaitos

Vierailun aikana komitean edustajat tapasivat oikeusministeriön, ulkoasiainministeriön, vankeinhoitolaitoksen, sisäasiainministeriön poliisiosaston, sosiaali- ja terveysministeriön ja sosiaali- ja terveyshallituksen edustajat sekä oikeuskanslerin ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen. Lisäksi komitea tapasi Ihmisoikeusjuristit r.y:n, Kriminaalihuoltoyhdistyksen, Suomen Punaisen Ristin ja Vapautuvien Tuki r.y:n edustajat. Komitea ei syystä tai toisesta tavannut Suomen Asianajajaliiton edustajia, vaikka selvästikin siihen olisi jäljempänä selvitettävistä syistä ollut aihetta. Komitean, sen tarkastusmatkoja isännöivän oikeusministeriön ja Asianajajaliiton on syytä pitää huoli, ettei seuraavalla kerralla sama virhe pääse toistumaan.

Komitea on kokouksessaan 15.-18.2.1993 yksimielisesti hyväksynyt Suomea koskevan kertomuksen. Se julkistettiin Suomessa oikeusministeriön toimesta aprillipäivänä 1.4.1993.

Vankeinhoitolaitoksen johto pelkäsi etukäteen, että kertomuksesta nousisi kriittinen kohu, mutta toisin kävi. Helsingin Sanomat otsikoi 2.4.1993: "Vankien olot hyvät Suomessa". Jotta keskustelu kuitenkin jatkuisi on syytä arvioida kertomusta hieman syvällisemmin ja käydä läpi ne epäkohdat, joita komitea havaitsi. Näkökulmani on asianajajan, joten kiinnitän päähuomion esitutkintaan ja tutkintavankien kohteluun.

Kertomuksestaan päätellen komitea tulkitsee perustellusti toimivaltansa melko laajaksi. Se käyttää paljon sen arvioimiseen miten vankien WC:ssä käynti tulisi hoitaa, myös esim. vankisellien valoisuus ja tilavuus kuluvat myös arvioitaviin asioihin. On siis havaittava, ettei kyse ole pelkästään siitä kiduttavatko virkamiehet vankeja tai rikoksesta epäiltyjä. Väitteitä kidutuksesta ei esitetty tarkastusmatkan aikana.

2.2. Pidätettyjen, tutkintavankien ja säilöönotettujen kohtelu.

Suomessa oli 1980-luvun loppuun asti voimassa pitkät määräajat ennen kuin vapautensa menettänyt epäilty toimitettiin tuomioistuimeen. Monesti esitutkinta alkoi pakkokeinoilla. Tällöin oli luonnollista, että ennen syytteen käsittelyä epäiltyä säilytettiin ainakin jonkin aikaa poliisin tiloissa, jossa kuulustelutkin oli helppo suorittaa. Komitean Suomea koskevan kertomuksen valossa nykyisinkin noudatettava järjestely, jossa pidätetty vangitaan tuomioistuimessa ja sieltä passitetaan takaisin poliisivankilaan on poikkeuksellinen ja arveluttava. Komitea huomautti kertomuksessaan seuraavaa:

"(Suomessa käynyt) valtuuskunta totesi, että ensimmäisen tuomioistuinkäsittelyn jälkeen huomattava määrä syytetyistä palautettiin (tutkintavankeus)lain 1 :n mukaisesti osoitettuihin poliisin tiloihin, joissa nämä viettivät esitutkinnan loppuajan tai koko esitutkinta-ajan.

Kaikkiaan esitutkinta kestää periaatteessa enintään neljä viikkoa, mutta sitä voidaan pidentää vielä kahdella viikolla."

"Useimmissa maissa, joissa komitea on vieraillut, rikoksista epäiltyjä pidetään poliisin huostassa suhteellisen lyhyitä aikoja. Tällöin aktiviteettien merkitys on heille vähäinen. Kuten edellä todettiin, Suomessa tutkintavankeja voidaan kuitenkin toisinaan pitää poliisin suojissa pitkiä aikoja. Siksi on tarkasteltava myös sitä, millaiset mahdollisuudet heillä on toimintaan ja ajankäyttöön (regime)."

"Komitea haluaisi saada yksityiskohtaisen selvityksen tutkintavakeuslain 1 §:n käytännön soveltamisesta sekä jäljennökset alemmanasteisista säännöksistä, joka sisältää määräykset sen täytäntöönpanemisesta."

Komitea on tullut siihen käsitykseen, että päätöksen vangitun passittamisesta takaisin poliisin huostaan tekisi asianomainen tuomari. Ainakaan Helsingissä eivät tuomarit näytä tällaista päätösvaltaa käyttävän. Eräät heistä ovat nimenomaisesti todenneet poliisin päättävän missä tutkintavankeja säilytetään. Samoin poliisi näyttää käytännössä yksin päättävän määräyksistä, joilla tutkintavanki eristetään muista vangeista ja kielletään muiden kuin lähiomaisten ja avustajan tapaamiset, vaikka nämä merkinnät tehdäänkin tuomioistuimessa vangitsemispäätökseen ja vankipassiin. Muodollisesti päätösvalta kuulunee tutkintavankeuslain nojalla vankilan johtajalle.

Oikeusturvan ja tasavertaisen kohtelun kannalta olisi erittäin tärkeää, että päätökset siitä millaiseksi etenkin pitempiaikainen tutkintavankeus oikeudenkäynnin aikana muodostuu tehtäisiin tuomioistuimessa sen jälkeen kun sekä poliisia että epäiltyä on kuultu. Nykyisessä järjestelmässä voi kahden tutkintavankeuden välillä olla valtava laadullinen ero ilman, että niiden perusteita käsiteltäisiin tuomioistuimessa. Olosuhteita tulisi myös parantaa siten, ettei ketään jouduta vain eristämisen takia passittamaan satojen kilometrien päähän kotoa ja oikeuspaikalta. Sosiaalisten suhteiden lisäksi tämä vaikeuttaa huomattavasti tutkintavangin oikeutta pitää yhteyttä avustajaansa ja tämän kanssa valmistella puolustustaan.

Mielenkiintoinen on komitean maininta, että pitkäaikaisena sijoittamisena esim. Pasilan poliisitalon putkatiloissa pidetään yli 24 tunnin säilytystä. Komitea totesi, että tutkintavankeja on säilytetty Pasilassa jopa viikkoja. Totuus, joka komitealle ei näytä selvinneen on se, että tutkintavankeja säilytetään Pasilassa jopa kuukausia. Huhtikuussa 1993 siirrettiin lopulta lääninvankilaan eräät tutkintavangit, joista toinen oli vangittu lokakuussa 1992 ja toinen marraskuussa 1992. Kahden - neljän kuukauden säilytyksiä Pasilassa tiedetään useita.

Komitean arvio tältä osin kuului seuraavasti:

"Sen ajan pituus, jonka rikoksesta epäilty viettää poliisin tiloissa, vaikuttaa merkittävästi huonon kohtelun estämiseen. Pitkä aika poliisin tiloissa rikoksen tutkinnan aikana voi johtaa tilanteisiin, joissa huonon kohtelun vaara on suuri."

"Aika poliisin huostassa ennen ensimmäistä tuomioistuinkäsittelyä voi Suomessa olla enimmillään 96 tuntia. Vastaavia enimmäisaikoja on joissakin muissa Euroopan maissa (joskin monissa maissa aika on lyhyempi). Suomen järjestelmä on kuitenkin sikäli poikkeuksellinen, että henkilöt voidaan ensimmäisen tuomioistuinkäsittelyn jälkeen palauttaa poliisin tiloihin ja pitää siellä oikeudenkäyntiä odottamassa huomattavan pitkiä aikoja.

Huonon kohtelun estämiseksi olisi suotavampaa, että kaikki tutkintavangit pidettäisiin sellaisissa tiloissa, joita vankeinhoitolaitos hoitaa ja joiden työntekijät ovat sen henkilökuntaa. Tämä menettely ei tietenkään välttämättä estäisi poliisia kuulustelemasta rikoksesta epäilyjä uudelleen.

Komitea haluaisi Suomen hallitukselta lausunnon tästä asiasta."

Pasilan poliisitaloa ei siis komitean mielestä voida pitää soveliaana pitkäaikaiseen säilytykseen. Perusteena on puuttuvat toimintamahdollisuudet: tutkintavangit ovat 23 tuntia vuorokaudesta yksin sellissään päästen poliisitalon katolle kävelemään kerran päivässä. Missään tarkastetussa poliisivankilassa ei ollut tarjolla toimintaa sellin ulkopuolella. Komitean totesi:

"Tässä suhteessa on korostettava, että tutkintavankien tulee voida viettää kohtuullinen aika päivästä (eli kahdeksan tuntia tai sitä enemmän) sellinsä ulkopuolella vaihtelevassa, mielekkäässä toiminnassa."

Toisaalta komitea totesi, että keskustelussa useiden tutkintavankien kanssa selvisi, että poliisin mahdollisuus käyttää harkintaa heidän siirtämisekseen paikalliseen lääninvankilaan - jossa he saisivat muun muassa seurustella muiden vankien kanssa - katsottiin houkuttelevan tietojen antamiseen. Tämä on tuttu asia rikosasianajajille ja alioikeustuomareille: hyvin usein vapautensa menettäneet syytetyt muuttavat esitutkintakertomustaan oikeuskäsittelyssä perusteena se, että olivat esitutkinnassa myöntäneet rikoksia - omia tai toisten - päästäkseen lääninvankilaan tai vapauteen.

Komitea ei ole lainkaan pohtinut sitä, että ulkomaalaislain mukaan säilöönotettuja ulkomaalaisia on säilytettävä erityisesti tähän tarkoitukseen varatuissa tiloissa ja vain erityisen painavista syistä heitä tulisi säilyttää poliisin pidätystiloissa tai yleisessä vankilassa. Kuitenkin komitean edustajat totesivat ulkomaalaisia säilytettävän - käsityksensä mukaan ilmeisesti väliaikaisesti - poliisitalolla eikä toimiin erityisten säilytyspaikkojen rakentamiseksi ole edes ryhdytty.

"Komitea suosittaa:

- että Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun poliisiasemilla noudatettavaa päiväjärjestystä tarkistetaan edellä esitettyjen huomautusten valossa ja jos hyväksyttävän päiväjärjestyksen luominen näyttää epärealistiselta, oikeusministeriö peruuttaa näiden laitosten luvat tutkintavankien säilyttämisen;

- että vastaava tarkistus tehdään muilla poliisiasemilla, joille oikeusministeriö on antanut luvan tutkintavankien säilyttämiseen."

Komitea kiinnitti huomionsa myös siihen, että pakkokeinolain mukaan henkilön pidättämisestä on ilmoitettava hänen lähiomaisilleen tai ystävilleen, edellyttäen, että ilmoitus ei vaaranna tapauksen selvittämistä.

Tämän johdosta esitettiin seuraavat huomautukset:

"Komitea suosittaa, että kiinni otetulle taataan nimenomaisesti oikeus ilmoittaa omaisilleen tai kolmannelle osapuolelle tilanteestaan.

Komitea suosittaa, että mahdollisuutta poikkeuksellisesti viivyttää vapaudenriiston kohteena olevaa käyttämästä oikeuttaan ilmoittaa vapaudenriistosta sukulaiselle tai kolmannelle osapuolelle rajoitetaan selvästi ja että viivytyksen varalle luodaan asianmukaiset oikeusturvan takeet (esimerkiksi siten että viivytykset perusteluineen kirjataan ja että niihin vaaditaan ylemmän poliisiviranomaisen tai syyttäjän hyväksyntä) ja että viivytykselle asetetaan nimenomainen aikaraja."

Komitea kiinnitti huomionsa myös siihen, että esitutkintalaissa on säännös, jonka mukaan pidätetyn/tutkintavangin ja hänen oikeusavustajansa välisiä neuvotteluita voidaan eräissä tilanteissa valvoa ja rajoittaa. Komitea toteaa seuraavan:

"Jotta oikeus yhteydenpitoon avustajan kanssa toimii täysipainoisen tehokkaasti yhtenä keinona huonon kohtelun estämiseksi, siihen täytyy kuulua oikeus saada neuvotella avustajan kanssa yksityisesti. Komitea myöntää, että oikeuden edun nimissä vapaudenriiston kohteena olevan oikeutta yhteydenpitoon valitsemansa avustajan kanssa saattaa olla tarpeen rajoittaa poikkeustapauksissa. Silloin vapaudenriiston kohteeksi joutuneelle tulee järjestää tilaisuus rajoittamattomaan yhteydenpitoon (mm. neuvottelemalla yksityisesti) jonkun muun riippumattoman avustajan kanssa, jonka voidaan luottaa olevan vaarantamatta tutkintaa.

Komitea suosittaa, että nykyisiä säännöksiä, jotka koskevat yhteydenpitoa avustajaan, tarkistetaan edellä esitettyjen huomautusten valossa."

Asianajajan työn kannalta erittäin mielenkiintoinen on komitean hämmästely siitä, ettei Suomessa (ilmeisesti toisin kuin muissa sopimusmaissa) asianajaja ole mukana siinä vaiheessa kun rikoksesta epäilty otetaan kiinni ja harkitaan hänen pidättämistään.

"Edelleen valtuuskunnalle kerrottiin, että esitutkintalain määräyksistä huolimatta avustaja on mukana asioiden hoidossa ennen asiakkaan pidättämistä erittäin harvoin. Poliisin lomakkeessa, jonka kiinni otettu täyttää vapaudenriiston alkaessa, ei mainita avustajaa, ja eräät vapaudenriiston kohteeksi joutuneet väittävät, että heille ei ollut kerrottu, että heillä on oikeus avustajaan siinä vaiheessa. Lisäksi eräs valtuuskunnan haastattelema poliisi sanoi, että hän ei yli kuusivuotisen uransa ajalta muistanut ainuttakaan tapausta, jossa avustaja olisi osallistunut asioiden hoitoon ennen kuin asiakas oli pidätetty.

Komitea pyytää Suomen viranomaisia antamaan lausunnon tästä asiasta."

Komitea suositti myös, että poliisin tiloissa vapautensa menettäneiden lääkärintarkastukset tehtäisiin poliisin kuulematta ja mieluummin myös näkemättä ellei lääkäri muuta halua. Lääkärintarkastuksen tulos on tallennettava kirjallisesti ja oltava vapautensa menettäneen ja tämän avustajan saatavilla. Komitea haluaa hallitukselta tiedon siitä, onko poliisin huostassa olevalla lakiin perustuva oikeus valita itse lääkäri, joka hänet tarkastaa.

Komitea teki joukon havaintoja Töölön selviämisasemalla ja asetti joukon selvityspyyntöjä:

-"Komitea on huolissaan siitä, millaisissa oloissa useimpia päihtyneenä selviämisasemalle vietyjä pidetään."

-"Joutuminen paljaalle lattialle muiden päihtyneiden kanssa on omiaan jyrkästi korostamaan sellaisen ihmisen itselleen aiheuttamaa arvokkuuden menetystä, joka on niin päihtynyt, että poliisi on tuonut hänet selviämisasemalle. Selleissä oleviin valvontakameroihin yhdistetyistä keskusmonitoreista katsottuna selviämisasema näytti ihmisten 'pysäköintipaikalta'."

-"Valtuuskunta totesi, että ilmeisesti osa Töölön selviämisaseman selleistä oli varattu sellaisille vapaudenriiston kohteena oleville, jotka tiedettiin HIV-positiivisiksi, mikä ilmeni näiden sellien ovessa olevista kylteistä. Komitea pitää tällaisten tietojen merkitsemistä sellin oveen sopimattomana."

-"päävammoja saanut päihtynyt otettiin (selviämis)asemalle valtuuskunnan käynnin aikana, mutta henkilökunta ei kutsunut lääkäriä paikalle."

-"Valtuuskunta kuuli, että Helsingin selviämisasemalla oli sattunut lukuisia kuolemantapauksia vuonna 1991.

Komitea haluaisi täydellisen selostuksen olosuhteista, joissa kaikki asemalla vuosina 1991 - 1992 todetut kuolemantapaukset sattuivat sekä niistä mahdollisesti tehtyjen tutkimusten tulokset."

-"Komitea kuitenkin korostaa, että valtuuskunnan päähuolenaihe on selviämisaseman puutteellinen lääkärinvalvonta."

2.3. Esitutkinta.

Komitea arvioi myös suomalaista esitutkintaa. Edellä on jo kerrottu komitean huomio avustajan käytön vähäisyydestä kiinnioton yhteydessä, huoli kiinniotosta ilmoittamisesta lähiomaisille tai ystäville ja oikeus tavata oikeusavustaja ilman valvontaa.

Esitutkintalain 24 §:n mukaan kuulusteltavaa on kohdeltava rauhallisesti ja asiallisesti. Pykälässä on myös mainittu joukko kiellettyjä kuulustelukeinoja. Komitea totesi:"Komitea on tyytyväinen 24 §:n määräyksiin mutta katsoo, että niitä voidaan hyödyllisellä tavalla täydentää kuulusteluja koskevilla menettelytapasäännöillä, joissa määrätään yksityiskohtaisesti kuulusteltaessa noudatettavasta menettelystä. Säännöillä tulisi määrätä muun muassa seuraavasta: kuulusteluissa läsnä olevien henkilöiden (nimen ja/tai numeron) ilmoittaminen vapaudenriiston kohteeksi joutuneelle aina; kuulustelun sallittu kesto; lepotauot kuulustelujen välillä ja tauot kuulustelussa; paikat joissa kuulustelun saa pitää; vaaditaanko kuulusteltavaa olemaan kuulusteltaessa seisaallaan; huumaavien aineiden, alkoholin tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena olevien tai shokissa olevien kuulusteleminen. Säännöissä tulisi myös vaatia, että kuulustelujen alkamis- ja päättymisajoista, kussakin kuulustelussa läsnä olevista henkilöistä ja kuulusteltavan kuulustelun aikana mahdollisesti esittämistä pyynnöistä pidetään järjestelmällisesti kirjaa."

"Todistajan läsnäolo kuulustelussa on ilman muuta tärkeä oikeusturvan tae. Jotta todistaja olisi uskottava ja esteetön, hänen täytyy myös vaikuttaa puolueettomalta. On kyseenalaista, voidaanko poliisin katsoa täyttävän viimeksi mainitun ehdon. Komitea haluaisi Suomen viranomaisten lausunnon asiasta sekä selvityksen siitä, mikä tarkkaan ottaen on todistajan asema kuulustelumenettelyssä.

Komitea pitää myös poliisikuulustelujen elektronista tallentamista tärkeänä suojakeinona sekä vapaudenriiston kohteeksi joutuneiden että poliisin kannalta.

Valtuuskunta ei saanut mitään todisteita tällaisten menetelmien käytöstä Suomessa (vaikka esitutkintalain 39 ja pakkokeinolain 17 § sallii niiden käyttämisen).

Komitea suosittaa, että Suomen viranomaiset harkitsisivat mahdollisuutta, että tällaisesta tallentamisesta tehtäisiin vakiokäytäntö. Käyttöön otettavaan järjestelmään tulisi liittyä kaikki asianmukaiset suojakeinot (esimerkiksi kaksi nauhaa, joista toinen sinetöidään kuulusteltavan läsnäollessa ja toista käytetään työskentelykappaleena)."

Lisäksi komitea haluaa tietää, miten Suomessa on edistytty sellaisen järjestelmän luomisessa, jossa kohtelusta poliisin luona voisi kannella riippumattomalle elimelle, mitä komitea pitää olennaisen tärkeänä takeena huonon kohtelun estämiseksi. Komitea viittasi siihen, että kesäkuussa 1990 oikeusministeriön poliisirikostyöryhmä suositti riippumattoman tutkintaelimen perustamista selvittämään poliisin toimista tehtyjä kanteluita.

3. Vankeusvankien kohtelu.

Komitean työn arvioimisen kannalta erityisen merkittävää on se, että komitea arvioi myös sen miten vangit pääsevät kohtelemaan toisiaan. Komitea onkin huolissaan siitä, että esim. Helsingin keskusvankilassa keskimäärin 40 - 50 vankia (eli 15 % vangeista) ei uskalla olla tekemisissä muiden vankien kanssa. Valtuuskunta havaitsi, että huomattavan monet vangeista olivat peloissaan. Komitea totesi kertomuksessaan:

"Komitean tehtävänä on tutkia vapaudenriiston kohteeksi joutuneiden kohtelua, jotta heidän suojeluaan kidutukselta ja muulta epäinhimilliseltä tai halventavalta kohtelulta rangaistukselta tai kohtelulta saadaan vahvistetuksi. On korostettava, että komitean toimialaan ei vaikuta se, mistä tällainen huono kohtelu on peräisin. Erityisesti tulee huomata, että toimiala ei rajoitu sellaiseen vapaudenriiston kohteena olevien huonoon kohteluun, johon lain täytäntöönpanoviranomaiset syyllistyvät tai jonka he määräävät. komitea on tietysti erittäin tarkka sellaisten loukkausten suhteen, joita henkilökunta kohdistaa vankeihin. Se on kuitenkin hyvin huolestunut myös silloin, kun se havaitsee vankilakulttuurin johtavan vankien keskinäiseen väkivaltaan."

"Valvontahenkilökunnan velvollisuuteen huolehtia huostassaan olevista sisältyy myös velvollisuus suojella heitä muilta vangeilta, jotka haluavat vahingoittaa heitä."

"Komitean tietoon tuli lukusia väitteitä toistuvista ja vakavista väkivallanteoista vankien välillä Helsingin keskusvankilassa. Väkivalta näytti ilmenevän useimmiten hakkaamisena; joissakin tapauksissa uhrin kasvoja tai ruumista viillettiin veitsellä (jonka terä oli kohtalokkaiden vammojen estämiseksi osittain suojattu teipillä). Vangit kertoivat, että vankilassa oli saatavilla monenlaisia huumeita (kannabista, amfetamiinia, kokaiinia ja heroiinia). Vartijat vahvistivat tiedon. Niiden vankien, joilla on huumevelkoja toisille vangeille, sanottiin olevan suurimmassa vaarassa joutua hyökkäyksen kohteeksi.

"Komitea suosittaa, että Suomen viranomaiset tekevät tarkan tutkimuksen vankien keskinäisestä väkivallasta Helsingin keskusvankilassa ja laativat asianmukaisen toimintaohjelman, jossa otetaan huomioon edellä esitetyt huomautukset."

Lisäksi komitea oli huolissaan eristämiskäytännöstä todeten sen voivan joissakin oloissa olla epäinhimillistä ja halventavaa kohtelua; kaikenlaisen eristämisen tulee komitean mielestä olla mahdollisimman lyhytaikaista, koska sillä voi olla erittäin vahingolliset seuraukset vangille. Komitea pyytää tietoja vankien käytettävissä olevista muutoksenhakukeinoista, joilla he voivat vaatia päätöstä eristämisestä kumottavaksi. Komitea suosittaa oikeutta muutoksenhakuun liitettäväksi kaikkiin vangeille määrättäviin kurinpitorangaistuksiin.

Edelleen komitea oli huolissaan em. paljukäytännön lisäksi mm. siitä,

-että edes uusissa laitoksissa ei näytä olevan riittävästi työskentely- tai muita toimintamahdollisuuksia vangeille,

-että vankien sijoittamiskäytännössä oli silmiinpistäviä epäsäännöllisyyksiä,

-että vartijat käyttivät ampuma-aseita lähityöskentelyssä vankien kanssa, mikä voi johtaa vaaratilanteisiin sekä vartijoiden että kannalta,

-että vankien terveydenhoidossa oli puutteita,

-ettei ulkomaisille vangeille ole mahdollisuutta saada tietoja vankilan säännöistä kuin Suomen kielellä,

4. Komitean kertomuksen seuranta.

Eurooppalainen kidutuksen ja muun huonon kohtelun vastainen komitea pyytää Suomen hallitusta kuudessa kuukaudessa s.o. 26.8.1993 mennessä raportoimaan niistä Suomen hallituksen aikeista, joita komitea on kertomuksessaan suosittanut sekä vuodessa s.o. 26.2.1994 mennessä antamaan seurantaraportin toimista, joita on tehty suositusten toteuttamiseksi.

Kansainvälisistä yleissopimukset ja niiden valvontaelimet ovat nykyisin hyvin merkittävä tapa puuttua jäsenmaissa ilmeneviin epäkohtiin. Tätä keinoa käytetään niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Ihmisoikeustoimikunta ja -tuomioistuin ovat käytettävissä vain yksittäisissä tapauksissa yksilövalitusten muodossa. Sen sijaan edellä kerrotulla tavalla kidutuksen ja muun huonon kohtelun vastainen komitea kuulee kansalaisjärjestöjä ja pyrkii mm. niiltä saatujen tietojensa avulla puuttumaan epäkohtiin, jotka mahdollistavat huonon kohtelun, vaikka kyseessä ei olisikaan suoranainen ihmisoikeussopimuksen loukkaaminen.

Suomen hallituksen laatiessa v. 1990 viisivuotisraporttiaan YK:n Ihmisoikeuskomitealle laativat eri kansalaisjärjestöt ns. varjokertomuksen, joka oli komitean käytössä sen arvioidessa Suomen hallituksen raporttia. Tätä samaa menetelmää voitaisiin käyttää nytkin ja esim. Suomen Asianajajaliitto voisi harkita jäsentensä näkökulmien esittämistä komitealle, varsinkin kun niitä ei ole aikaisemmin komitean tietoon saatettu. Uskoakseni etenkin rikosjuttuja hoitavien asianajajien tiedossa on melkoinen määrä edellä kerrotun kaltaisia epäkohtia, jotka kuuluvat komitean toimivaltaan, mutta eivät ole tulleet komitean tietoon sen tarkastuskäynneillä ja viranomaishaastatteluissa.

Markku Fredman


VIITTEET:

1) Huomaa myös YK:n piirissä syntynyt kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus (SopS 60/89) ja sen voimaansaattamiseksi säädetty laki 828/89 ja asetus 829/89.

2) Pellonpää: Euroopan ihmisoikeussopimus, Helsinki 1991, s. 180.

3) Pellonpään em. teoksessa ja Hans Daneliuksen artikkelissa "Katsaus Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioihin 1961-1990" (teoksessa Oikeustiede XXIV 1991, tai ruotsiksi SvJT 1991 ss. 257-340) ei ole mainittu yhtään ihmisoikeuselinten tapausta, jossa olisi katsottu henkilöä kidutetun. Sen sijaan on olemassa lukuisa joukko tapauksia, joissa kohtelun tai rankaisemisen on katsottu olleen epäinhimillistä tai halventavaa: esim. Irlanti vastaan Iso-Britannia tapauksessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi brittipoliisin viisi systemaattisesti käyttämää kuulustelumenetelmää, joilla katsottiin painostetun tunnustuksiin, ilmiantoihin tai muunlaiseen tietojen antamiseen epäinhimillisiksi, mutta niillä aiheutettu kärsimys ei ollut sen luonteista, jota tarkoitetaan puhuttaessa kiduttamisesta.

4) Komitean Suomea koskevan kertomuksen johdannon mukaan.

5) Tässä artikkelissa olevat sitaatit perustuvat kertomuksen (Report to the Finnish Government on the visit to Finland carried out by the European Committee for the prevention of torture and inhuman or degrading treatment or punishment. Adopted on 17 February 1993) oikeusministeriössä laadittuun alustavaan käännökseen, johon on tehty joukko kielellisiä korjauksia.

6) Esim. Helsingin keskusvankilan yöselliosaston ja psykiatrisen osaston selleissä, Hämeenlinnan keskusvankilan useimmissa selleissä ja Turun vankimielisairaalan selleissä ei ole lainkaan WC:tä vaan vangeille annetaan tarpeitaan varten ns. palju. Sellien ovet ovat esim. Turussa kiinni klo 18 - 8.

7) Lehtitietojen mukaan on kuitenkin Mikkelin poliisilaitoksen konstaapeli pantu jokin aika sitten viralta tämän kohdeltua väkivaltaisesti vapautensa menettäneitä.

8) Kuitenkin säilytykseen muualla kuin lääninvankilassa tai oikeusministeriön vankeinhoito-osaston hyväksymässä poliisivankilassa tarvitaan syytteen esittämisen jälkeen kussakin tapauksessa vankeinhoito-osaston lupa. Tutkintavankeuslaki 1 1 momentin 2. ja 3. lause.

Useissa tilanteissa poliisi on tutkinnallisista syistä halunnut sijoittaa Helsingissä syytteessä olevan tutkintavangin esim. Mikkelin lääninvankilaan. Tutkintavangin mielipidettä sijoitukseen ei missään vaiheessa tiedustella.

9) Pitkään poliisin pidätystiloissa säilytettyjen kohtelu vaihtelee tapaus tapaukselta: Jotkut saavat tavata omaisiaan vaikka joka päivä ja heitä käydään kävelyttämässä kadulla ja jopa käytetään kotona. Toiset taas saavat nauttia tutkintavankeuslain säätämistä vähimmäisoikeuksista.

10) Yleensä kyse on tapauksista, joissa syytetty halutaan pitää eristettynä lääninvankilaan sijoitetusta kanssasyytetystä.

11) Samanlainen tilanne syntyy tutkivan poliisin päättäessä esim. omaisten tapaamisesta tutkintavankeuden aikana.

12) Ks. hallituksen esitys ulkomaalaislaiksi nro 47/1990 vp. s 19.

13) Teoksessa Helminen-Lehtola-Virolainen: Uusi esitutkintalainsäädäntö, Helsinki 1990 (2. painoksen s. 143) nähdään poliisitodistajan käyttö kuulusteluissa itsestäänselvänä normaalimenettelynä (kommentti MF).

14) "Kansalaisjärjestöjen muodostaman työryhmän laatima kommentaari Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 40 artiklan tarkoittaman Suomen hallituksen kolmannen määräaikaisraportin (YK-asiakirja CCPR/C/Add.5) johdosta". Helsinki 15.10.1990. YK:n ihmisoikeuskomitean jäsen, professori Rosalyn Higgins lähetti "varjokertomuksen" johdosta kiitoskirjeen sen koonneelle OTT Martin Scheininille.

Asianajotoimisto Fredman & Månsson

Asianajotoimisto Fredman & Månssonin osakkaina ovat asianajaja, varatuomari Markku Fredman ja asianajaja, varatuomari Ulf Månsson.

Katso tiedot »

Ota yhteyttä

Hämeentie 68 A, 2. krs, 00550 Helsinki

Puhelin:

  • Fredman 0400-464094
  • Månsson 0400-605202

Telefax 09-2787211

Yhteystiedot »