Oikeudenvastaisesti vapautensa menettäneelle  maksettavasta korvauksesta.

Markku Fredman asianajaja, Helsinki

(Julkaistu Suomen Asianajajaliiton äänenkannattajassa Defensor Legisissä nrossa 11-12/94)

1 . Yleistä.

Eduskunnan käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta on pyritty parantamaan myös henkilökohtaisen vapauden suojaa. Esityksen 6 §:n mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Ketään ei saa kohdella ihmisarvoa loukkaavasti. Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla. Esityksen perusteluiden mukaan oikeudenvastaisen vapaudenriiston kohteeksi joutuneella on oikeus vahingonkorvaukseen.

Jäljempänä on tarkoitus selvittää millainen oikeus oikeudenvastaisesti vapautensa menettäneellä on saada korvaus ja ovatko nykyisen lain takaamat oikeudet riittäviä täyttääkseen hallituksen esitykseen sisältyvän perusoikeuden ja Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vaatimukset.

2. Vapaudenriistosta Suomen lain mukaan.

Henkilön vapaus voidaan riistää ainakin seuraavilla perusteilla:

• tuomioistuimen tuomitseman vapausrangaistuksen täytäntöönpano.
• vaarallisen rikoksenuusijan eristäminen pakkolaitokseen.
• pakkokeinolain 1 luvun mukainen kiinniotto, pidättäminen ja vangitse minen.
• rikoksentekijän luovuttamiseen tai palauttamiseen liittyvä säilöönotto
• sotilaskurinpitolain 2 §:n tarkoittama aresti. - mielisairaan pakkohoito mielenterveyslain nojalla.
• yleisvaaralliseen tartuntatautiin sairastuneen eristäminen sairaanhoitolai tokseen (Tartuntatautilaki 17 §).
• ulkomaalaisen säilöönotto ulkomaalaislain nojalla (Ulkomaalaislaki 46 §).
• konkurssivelallisen vangitseminen niskottelun johdosta (KS 2:18).
• niskottelevan todistajan vangitseminen (OK 17:37).
• oikeuteen tuotavaksi määrätyn säilöönotto (OK 17:36).
• tuntemattoman ja henkilötietojaan salaavan henkilön kiinniotto (Poliisilaki 13 §).
• päihtyneen säilöönotto (Poliisilaki 20 §). - vaarallisen henkilön säilöönotto (Poliisilaki 19 ja 21 §).
• huvitilaisuudessa häiriötä aiheuttavan säilöönotto (Julkisista huvitilai suuksista annettu laki 11 §).

Vapaudenmenetyksenä on tässä tarkoitettu henkilön sulkemista lukittuun tilaan. Siten käsittelyn ulkopuolelle jää esim. pakkokeinolain mukainen matkustuskielto. Huomio kiinnitetään sellaisiin vapaudenriistoihin, jotka on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä.

3. Nykyisen lain korvaussäännökset.

Vapaudenmenetyksen aiheuttamiin vahinkoihin sovelletaan luonnollisesti vahingonkorvauslain säännöksiä. Siten toiselle tahallaan tai tuottamuksesta aiheutettu vahinko on korvattava. Tämä on selvää silloin kun henkilö on syyllistynyt esim. laittomaan vapaudenriistoon (rikoslaki 25:9) tai vangitsemiseen (rikoslaki 25:10). Samoin valtio voi joutua korvausvastuuseen, jos vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaisesti julkista valtaa käytettäessä on tapahtunut virhe ja kyseisen toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Laki syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta (422/1974) säätää syyttömästi vapautensa menettäneelle oikeuden korvaukseen vain rikosperusteisen vapaudenmenetyksen johdosta. Kyseessä on ns. ankara vastuu, eli toisin kuin vahingonkorvauslain kohdalla vastuu on tuottamuksesta riippumatonta. Edellytyksenä on lain 1 §:n mukaan, että esitutkinta lopetetaan nostamatta syytettä, syyte jätetään sikseen tai hylätään, epäillyn on todettu syyllistyneen rikokseen, mutta on ilmeistä, että tämän syyksilukemisen perusteella häntä ei olisi voitu pidättää tai vangita; tai pidättämiseen tai vangitsemiseen ei ole ollut laillisia edellytyksiä. Oikeutta korvaukseen ei ole, ellei vapaudenmenetys ole kestänyt yhtä vuorokautta kauemmin.

Valtiokonttorista saadun tiedon mukaan on korvauksia syyttömästi vangituille ja pidätetyille maksettu seuraavasti.

Vuosi              markkaa 

1989               288.694,- 

1990               807.351,- 

1991             1.180.562,- 

1992             1.633.900,- 

1993               937.425,- 

1994 (-19.10.1994) 878.230,- 

Oikeuskäytännössä on lain soveltamisalaa laajennettu myös rikoksentekijän luovuttamiseen liittyvään vapaudenmenetykseen.

KKO 1991:155:

A:n luovuttaminen Norjaan on tapahtunut Norjan syyttäjä- viranomaisen pyynnöstä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden pohjoismaiden välillä anne- tun lain nojalla. Pyynnön johdosta on suoritettu tutkinta, jossa luovuttamiselle mainitussa laissa asetetut edelly- tykset on selvitetty, mutta syyllisyyden tutkiminen ja ratkaiseminen ovat jääneet Norjan viranomaisten ja norjalaisen tuomioistuimen tehtäväksi. A:n luovuttaminen ei ole kuitenkaan ollut sanotun lain mukaan pakollista, vaikka luovuttamisen edellytykset sinänsä ovat olleet olemassa.

Vaikka A:n säilöön ottamisen perusteena on ollut Norjan viranomaisen luovutuspyyntö, hän on Suomessa säilössä ollessaan ollut Suomen lainkäyttövallan alainen. Tähän ja edellä esitettyyn nähden A:lla on oikeus saada Suomen valtiolta korvausta sen viranomaisten toimenpiteiden johdosta täällä aiheutuneesta vapauden menetyksestään. Tätä oikeutta ei Suomen oikeuden mukaan poista se, että Norjan rikosprosessilain 31 luvun mukaan rikoksesta epäil- lyllä, joka vapautetaan, on oikeus saada Norjan valtiolta korvausta laissa tarkemmin säädetyin edellytyksin ja että norjalaisessa oikeuskirjallisuudessa (Johs. Andenaes, Norsk Straffeprosess II 1987 s. 197) on katsottu, että Norjan valtion vastuu ulottuu myös Norjan viranomaisten pyynnöstä ulkomailla luovuttamista varten tapahtuneen vapauden menetyksen korvaamiseen.

Lain 2 §:n mukaan milloin epäilty on yrittänyt paeta, muuten karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä, hävittää todisteita taikka muulla tavoin vaikeuttaa asian selvittämistä, ei korvausta makseta, ellei epäillyn käyttäytyminen mielenjärkytyksen, erehdyksen tai muun sellaisen syyn vuoksi voida katsoa anteeksiannettavaksi. Korvausta ei myöskään makseta, jos epäilty on valheellisella tunnustuksella tai muuten tahallisesti antanut aihetta siihen, että häntä on pidetty vangittuna tai pidätettynä eikä muussakaan tapauksessa, milloin asianhaarat ovat sellaiset, että korvauksen maksamista ei olisi pidettävä kohtuullisena.

Hallituksen esityksessä vahingonkorvauslainsäädännöksi todetaan, että valtion korvausvelvollisuuden olisi edelleen oltava riippumaton siitä, onko asianomainen virkamies tai muu työnsuorittaja ehkä syyllistynyt virheeseen tai laiminlyöntiin vai ei, ja sen vuoksi syyttömästi vangitun korvauksista olisi säädettävä erillinen laki. Vahingonkorvauslain mukaan valtion vahingonvastuun edellytyksenä on virkamiehen tai muun työnsuorittajan lainvastainen menettely.

Hallituksen esityksen mukaan, jos lain mukaiset vangitsemisen edellytykset ovat olleet olemassa, korvausta ei suoriteta, vaikka asianomainen tuomittaisiinkin vapausrangaistusta lievempään rangaistukseen. Toisaalta vaikka rangaistus tuomittaisiinkin, olisi vangitulla oikeus korvaukseen, jos vangitseminen oli toimitettu ilman sille laissa asetettuja edellytyksiä. Tarkoitus oli poistaa aiemman lain kohtuuttomana pidettävä järjestely, jonka mukaan korvausta ei suoriteta koskaan silloin, kun asianomainen on vangitsemisen aiheena olleesta rikoksesta tuomittu rangaistukseen, olkoon rangaistus sitten miten lievä hyvänsä.

Hallituksen esityksessä on lain 2 §:n rajoitusta perusteltu seuraavasti:

"Epäämisperusteiden yksityiskohtaista luetteloa täydentää yleissäännös korvauksen kieltämisestä silloin, kun korvauksen maksamista, asianhaarat huomioon ottaen, ei olisi pidettävä kohtuullisena. Tämän säännöksen soveltaminen saattaa tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, kun henkilö on vangittu rikoksesta, josta vangitsemista ei olisi saanut suorittaa, mutta hänet tuomitaan rangaistukseen toisesta rikoksesta, josta vangitseminen olisi ollut luvallista. Korvauksen maksaminen ei aina olisi kohtuullista myöskään, kun tutkintavankeus aika rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennetään tuomitusta rangaistuksesta. Samoin olisi laita muun muassa silloin, kun vapauttaminen on johtunut siitä, että syytetty on todettu ymmärrystä vailla olevaksi tai syyteoikeus vanhentuneeksi."

Huomio kiinnittyy siihen, että hallituksen esityksen mukaan korvausvelvollisuus saattaa syntyä myös sellaisessa tapauksessa, jossa vapaudenmenetysaika vähennetään tuomitusta rangaistuksesta. Sen sijaan syyteoikeuden vanhentumisti lanteessa asettavat lain säätämisen jälkeen voimaan saatetut ihmisoikeussopimukset rajoituksia, kun sopimusten mukaan epäiltyä on pidettävä syyttömänä kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. Jos syyte pitää vanhentuneena jättää tutkimatta ei syytettä ole voitu näyttää toteen ja siten on epäillyllä oltava kaikki syyttömän oikeudet, mm. oikeus vahingonkorvaukseen.

Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittyminen on muiltakin osin selventänyt ja varmasti muuttanutkin lain 2 § tulkintaa. Korkein oikeus on kahdessa viime vuonna antamassaan ratkaisussa korostanut, ettei epäillyllä ole esitutkinnassa jutun selvittämisvelvollisuutta ja siten asian selvittämisen vaikeuttamiselle tulee asettaa hyvin korkeat vaatimukset. Korkeimman oikeuden linjanmuutos käy ilmi verrattaessa seuraavia ratkaisuja:

KKO 1981 II 176

Henkirikokseen syylliseksi epäilty, mutta myöhemmin syyttö- mäksi todettu oli poliisikuulusteluissa kertonut totuudenvastaisesti rikoksen uhriksi joutuneen seurassa olonsa ajan- kohdasta ja liikkumisestaan rikoksentekopäivänä. Menettelyl- lään hän oli antanut aihetta siihen, että häntä oli pidetty pidätettynä. Hänen valtiota vastaan ajamansa vahingonkorvaus- kanne hylättiin SyyttKorvL 2 §:n nojalla.

KKO 1993:63

Kun rikoksesta epäilty ei ollut velvollinen myötävaikutta- maan oman syyllisyytensä selvittämiseen, hän ei salaamalla esitutkinnassa aluksi käyneensä rikoksen tekopaikkakunnal- la ja kieltäytymällä myös aluksi antamasta käsialanäytettä ollut vaikeuttanut asian selvittämistä sillä tavalla, että syytteen tultua hylätyksi korvausvaatimus tutkinnan aikaisen vapauden menetyksen johdosta olisi ollut hylättävä. (Ään.)

Ratkaisu asiassa KKO 1993:63 on siis selkeästi "ihmisoikeusystävällinen", siinä on huomioitu, että rikoksesta epäiltyä on pidettävä syyttömänä ja ketään ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään. Korkeimman oikeuden enemmistö argumentoi seuraavasti:

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 2 §:n mukaan milloin epäilty on yrittänyt paeta, muuten karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä, hävittää todisteita taikka muulla tavoin vaikeuttaa asian selvittämistä, korvausta vapauden menetyksestä ei makseta, ellei hänen käyttäytymistään laissa mainittujen syiden vuoksi voida katsoa anteeksiannettavaksi. Korvausta ei myöskään makseta, jos asianhaarat ovat sellaiset, että maksamista ei olisi pidettävä kohtuullisena. Kun lainkoh- dassa on lueteltu pakenemisen yrittäminen, muu esitutkin- nan tai oikeudenkäynnin karttaminen sekä todisteiden hävittäminen, on näihin rinnastetulla asian selvittämisen vaikeuttamisella muulla tavoin ymmärrettävä tietoista ja aktiivista toimintaa, joka on omiaan estämään esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä.

Nykyaikaisten Suomen lainsäädännössä tunnustettujen rikos- prosessuaalisten periaatteiden mukaan rikoksesta epäilty ei ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Hänen velvollisuutenaan on vain oikeiden henkilötietojen antaminen tutkintaviranomaiselle. Tämä periaate on ilmaistu myös Suomessa 23.6.1975 annetulla lailla (107/76) voimaan saatetun kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdassa, jonka mukaan rikossyytettä tutkittaessa ketään ei saa pakottaa todista- maan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään.

Salaamalla käyntinsä Ruotsissa ja kieltäytymällä antamasta käsialanäytettä hovioikeuden tuomiossa kerrotuin tavoin A on vain käyttänyt mainittua oikeuttaan eikä näin ollen ole vaikeuttanut asian selvittämistä sillä tavoin kuin edellä selostetussa lainkohdassa tarkoitetaan. Asianhaa- rat eivät muutenkaan ole sellaiset, ettei korvauksen maksamista olisi pidettävä kohtuullisena.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla on oikeus saada valtiolta lain mukainen korvaus hänen kanteessaan kerrotun vapauden menetyksen johdosta.

Korkeimman oikeuden jäsenistä oikeusneuvos Lauri Lehtimaja on ollut erimieltä, mutta päätyi samaan lopputulokseen. Hän korosti eriävässä mielipiteessään lain 2 §:n rajoitussäännöksen ahdasta tulkintaa ja ihmisoikeussopimusten huomioimista tuon pykälän tulkinnassa:

Yleisten laintulkintaperiaatteiden mukaan rajoitussään- nöksiä on tulkittava ahtaasti. Mainitun lain 2 §:n mukaista rajoitussäännöstä tulkittaessa on tärkeätä ottaa huomioon yleismaailmallisena ihmisoikeutena tunnustettu oikeusperiaate: rikoksesta epäilty tai syytetty ei ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. ---

Puheena olevan oikeusperiaatteen huomioon ottaen rajoitussäännöksessä tarkoitettuna "asian selvittämisen vaikeuttamisena" ei voida pitää pelkästään sitä, että rikoksesta epäilty esitutkinnassa häntä kuulusteltaessa salaa sellaisen hänelle itselleen epäedullisen seikan, jonka ilmaiseminen saattaisi hänet syytteen vaaraan, tai että hän esitutkinnassa kieltäytyy osallistumasta muuhun todisteluun, joka hänen omalla kohdallaan lisää syytteen vaaraa.

Kun A on kerrotuin tavoin esitutkinnassa aluksi salannut käyneensä Ruotsissa sekä kieltäytynyt antamasta käsi- alanäytettä, hän on tällä menettelyllään ilmeisesti halunnut itse välttää joutumista syytteen vaaraan. Muulla tavalla hänen ei ole näytetty vaikeuttaneen rikosasian selvittämistä. Näin ollen A:lta ei voida evätä hänelle lain mukaan kuuluvaa oikeutta korvaukseen.

Joulukuussa 1993 korkein oikeus antoi ratkaisun korvausasiassa KKO 1993:156, jossa jälleen nimenomaisesti todettiin, ettei syylliseksi epäillyllä ole muita velvollisuuksia kuin oikeiden henkilötietojen antaminen tutkintaviranomaisille. Epäilty oli vangittuna ollessaan kieltäytynyt kertomasta tutkittavasta asiasta ja tekemisistään rikoksen tapahtuma-aikaan ja myös muuttanut kertomuksiaan oikeudenkäynnissä. Hovioikeus ei pitänyt kohtuullisena korvausten maksamista. Korkein oikeus katsoi, ettei epäilty ollut tahallaan antanut aihetta pidätettynä ja vangittuna pitämiseen eikä ollut vaikeuttanut asian selvittämistä siten kuin lain 2 §:ssä tarkoitetaan. Asianhaarat eivät muutoinkaan KKO:n mielestä olleet sellaiset, ettei korvauksen maksamista olisi pidettävä kohtuullisena.

Korkeimman oikeuden kaksi selkeää ennakkopäätöstä ei näytä täysin yhdenmukais taneen korvauskäytäntöä. Helsingin hovioikeus on tänä vuonna 1994 antanut kaksi äänestysratkaisua siitä, millä perusteella korvaukset voidaan evätä. 29.9.1994 antoi Helsingin hovioikeus tuomion (nro 4506), jossa avunannosta murhaan epäiltynä vangittu haki korvausta oltuaan syyttömästi vapauttaan vailla. Hovioikeuden enemmistö katsoi, että jutun kantaja oli toistuvasti esitutkinnassa esittänyt asiassa toisistaan täysin poikkeavia kertomuksia ja näillä ristiriitaisilla kertomuksillaan pitkittänyt pidätysaikaansa ja pitämistään vangittuna. Näin ollen hän olisi tahallaan vaikeuttanut vakavan rikoksen selvittämistä muutoinkin kuin oman syyllisyytensä tutkimisen kannalta. Hovioikeuden mukaan asianhaarat eivät ole sellaiset, että korvauksen maksamista olisi pidettävä kohtuullisena. Erimielinen jäsen ja jutun esittelijä olivat edellä selostetulla korkeimman oikeuden linjalla ja katsoivat, ettei kantaja ole menettänyt oikeuttaan korvaukseen.

Toisessa, 27.10.1994 annetussa tuomiossa (nro 5058) Helsingin hovioikeus katsoi, ettei vastaaja ollut menettelyllään esitutkinnassa tietoisesti ja aktiivisesti toiminut tavalla, joka on omiaan estämään esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä. Erimielinen jäsen olisi evännyt korvaukset.

4. Ihmisoikeussopimusten korvausta koskevat artiklat.

Sen lisäksi, että Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) ja YK:n kansalaisoikeuksia ja perusoikeuksia koskeva yleissopimus (kp-sopimus) määrittävät syytetyn aseman rikosprosessissa ja siten selventävät mitä velvollisuuksia hän voisi laiminlyödä, nämä sopimukset sisältävät myös itse korvausoikeutta koskevia määräyksiä

4.1. Kp-sopimus.

Henkilökohtaista vapautta koskeva kp-sopimuksen 9 artikla on seuraavan sisältöinen:

1. Jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökoh- taiseen turvallisuuteen. Ketään ei saa mielivaltaisesti pi- dättää tai vangita. Keneltäkään ei saa riistää hänen vapaut- taan paitsi laissa säädetyillä perusteilla ja sen määräämässä järjestyksessä.

2. Jokaiselle pidätetylle on pidättämishetkellä ilmoitettava toimenpiteen syyt sekä välittömästi saatettava tietoon jokainen häneen kohdistuva syyte.

3. Jokainen rikoksesta epäiltynä pidätetty tai vangittu on viipymättä saatettava tuomarin tai muun lain nojalla tuomiovaltaa käyttävän viranomaisen eteen ja hänellä on oikeus oi- keudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapautetuksi. Yleisenä sääntönä ei ole pidettävä, että oikeu- denkäyntiä odottavat henkilöt pidetään tutkintovankeudessa, mutta vapaaksi laskemisen ehdoksi voidaan asettaa takeet sii- tä, että asianomainen saapuu paikalle oikeudenkäyntiin samoin kuin jokaisessa muussakin vaiheessa käsittelyn aikana, ja tarvittaessa tuomion täytäntöönpanemiseksi.

4. Jokaisella, jolta on riistetty hänen vapautensa pidättämällä tai vangitsemalla, on oikeus tuomioistuimessa vaatia, että hänen vapaudenriistämisensä laillisuus viipymättä tutki- taan ja että hänet vapautetaan, mikäli toimenpide ei ole laillinen.

5. Jokaisella, joka on laittomasti pidätetty tai vangittu, on oikeus vahingonkorvaukseen.

Toisin kuin jäljempänä selostettavassa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ei kp- sopimus ole sitonut oikeutta korvaukseen tuon sopimuksen vastaiseen vapaudenriis toon. Artiklan 5-kohdan mukaisesti on oikeus korvaukseen oltava tapauksissa, joissa vapaudenriisto on valtion sisäisen oikeuden kannalta laiton. Artikla asettaa valtiolle niin selvän velvollisuuden korvauksista huolehtimiseen, että sitä tulee suoraan soveltaa tuomioistuimissa.

Kp-sopimus ei lainkaan säädä siitä keneltä korvaus on oltava saatavissa. Valtion velvollisuutena on vain pitää huoli sitä, että laittomasti vapautensa menettänyt saa korvauksen. Jos valtio ei muuten ole asiasta huolehtinut se joutuu itse maksuvelvolli seksi. Näin tapahtui Turun hovioikeuden tuomiossa 29.5.1992 nro 1359. Tuossa tapauksessa henkilökohtaiseen konkurssiin asetettu velallinen ei saapunut velallisen kuulusteluun vannomaan pesäluetteloa oikeaksi. Oikeuteen saapui henkilö, joka antoi puheenjohtajalle velallisen sairautta osoittavan lääkärintodistuksen. Väliaikaisen pesänhoitajan ja syyttäjän vaatimuksesta kihlakunnanoikeus vangitsi velallisen niskottelun johdosta. Velallinen haettiin kotoaan ja passitettiin lääninvankilaan, josta hänet jouduttiin toimittamaan sairaalaan. Turun hovioikeus kumosi vangitsemisen ja katsoi velallisella olleen sairautensa vuoksi laillinen este saapua velallisen kuulusteluun. Lisäksi seikat, joista väliaikainen pesänhoitaja oli kertonut eivät yksinään osoita velallisen niskoitelleen pesän ilmiannossa. Hovioikeuden mielestä kihlakunnanoikeuden ei olisi tullut velallista kuulematta määrätä häntä niskoittelun vuoksi vangittavaksi.

Konkurssivelallinen vaati kanteellaan valtiolta korvausta vangitsemisen aiheuttamas ta kärsimyksestä. Koska laki syyttömästi vangitun tai tuomitun oikeudesta korvaukseen koskee vain rikosperusteista vapaudenriistoa ei tuo laki tapaukseen soveltunut. Kun velallinen katsoi, ettei hänellä ole velvollisuutta näyttää vahingonkorvauslain säätämien edellytysten (vahingonkorvauslaki 3 luku 2 §) täyttymistä hän vaati korvausta valtiolta suoraan kp-sopimuksen 9 (5) artiklan perusteella.

Hovioikeuden päätöksen perustelut olivat:

Vahingonkorvauslaki koskee ainoastaan tahallisesti tai tuottamuksellisesti aiheutetun vahingon korvaamista. A ei ole edes väittänyt, että hänen korvattavaksi vaatimansa vahinko olisi aiheutunut kenenkään tahallisuudesta tai tuottamuksesta, vaan A on perustanut vaatimuksensa valtion ankaraan vastuuseen laittomasti vangitulle aiheutuneesta vahingosta, josta on säädetty Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen 16.12.1966 hyväksymän kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 9 artiklaa. A:n kanteessa ei siten ole kysymys vahingonkorvauslaissa säädetystä korvausvastuusta.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus on saatettu Suomessa voimaan lailla (107/1976). Sen 9 artiklan 1 kappaleen mukaan keneltäkään ei saa riistää hänen vapauttaan paitsi laissa säädetyillä perusteilla ja sen määräämässä järjestyksessä. Mainitun artiklan 5 kappaleen nojalla jokaisella, joka on laittomasti pidätetty tai vangittu, on oikeus vahingonkorvaukseen.

Kihlakunnanoikeuden päätöksessä selostetussa Turun hovioikeuden päätöksessä 1.6.1990 S 90/191 ilmenee, ettei A:n vangitseminen ollut tapahtunut laissa säädetyssä järjestyksessä. Sen vuoksi ja ottaen myös huomioon syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain säännökset, valtio on velvollinen suorittamaan korvauksen vangitsemisesta A:lle aiheutuneesta kärsimyksestä.

Hovioikeus myös katsoi - toisin kuin kihlakunnanoikeus - että ulosottolain 4 luvun 7 §:n 3 momentin säännös huomioonottaen oikeutta vapaudenmenetyksen aiheuttamaan korvaukseen ei voida ulosmitata ja siten korvaus ei kuulu velallisen konkurssipesän varoihin. Kihlakunnanoikeudessa nimittäin aikanaan vangitsemista vaatinut pesän toimitsijamies esitti väliintulijana vaatimuksen korvauksen maksamisesta pesälle.

Kansainvälisen velvoitteen laiminlyönnin aiheuttama vahinko jäsenvaltion kansalaiselle on ollut esillä myös Euroopan yhteisön oikeuskäytännössä. Tapauksessa Andrea Francovich ym. v. Italian tasavalta (Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomio 19.11.1991, C-6/90 ja C-9/90) on katsottu EY:n jäsenvaltion olevan velvollinen korvaamaan yhteisöoikeuden rikkomisella yksityiselle aiheutetut vahingot. Kyseessä oli valtion laiminlyönti implementoida direktiivi, minkä vuoksi työntekijällä katsottiin olevan oikeus saada korvauksena valtiolta sellainen taloudellinen etu (palkkaturva työnantajan konkurssitilanteessa), jollaista koskeva lainsäädäntö oli jätetty säätämättä, vaikka direktiivi olisi sitä edellyttänyt.

Suomen valtio on hävinnyt kaksi vapaudenmenetystä koskevaa juttua kp-sopimusta valvovassa YK:n ihmisoikeuskomiteassa. Mario Ines Torresin tapauksessa katsottiin 2.4.1990 annetussa päätöksessä kp-sopimusta rikotun kun ko. ulkomaalainen ei ollut voinut saattaa säilöönottonsa laillisuutta viipymättä tuomioistuimen tutkittavaksi.

Torres haki sisäasiainministeriöltä korvausta sopimusloukkauksen hyvitykseksi. Torresin valitettua ministeriön päättämän hyvityksen määrästä (7.000 mk) Korkein hallinto-oikeus katsoi kyseessä olevan hallintoriita-asian ja siirsi asian Uudenmaan lääninoikeudelle hallintoriita-asiana käsiteltäväksi. Lääninoikeus katsoi, ettei ollut näytetty, että säilöönotot olisivat olleet laittomia, hänelle ei sen vuoksi ollut suoritettava korvausta sopimuksen 9 artiklan 5 kohdassa tarkoitetun laittoman vapaudenriiston johdosta. Torresilla ei säilöönottojen kestäessä ollut ollut artiklassa edellytettyä mahdollisuutta tuomioistuimessa vaatia vapaudenriiston laillisuuden tutkimista ja hänelle on hyvitettävä tämän johdosta kärsimänsä loukkaus. Lääninoikeus piti 7.000 markan korvausta riittävänä. Koska kyseessä julkisoikeudel linen saatava, ei siihen sovelleta korkolain säännöksiä. Asiassa on saatu KHO:n päätös 14.10.1993 (T:3916).

KHO katsoi, että kun ulkomaalaisella ei ollut Suomessa tuol- loin voimassa olleen ulkomaalaislain (83/400) mukaan ollut mahdollisuutta saattaa häneen kohdistuneiden vapaudenriistojen laillisuutta edellä mainitun yleissopimuksen 9 artiklan 4 koh- dassa tarkoitetulla tavalla tuomioistuimen tutkittavaksi, Suo- men valtio oli tapahtuneen sopimusrikkomuksen vuoksi velvol- linen hyvittämään ulkomaalaisen kärsimän loukkauksen. Kun otettiin huomioon ulkomaalaisen asema poliittisen turvapaikan hakijana, hänen esittämänsä perusteet turvapaikan hakemuksel- leen, säilöönottojen toistuvuus ja tähän liittyen muutoksenha- kumahdollisuuden toistuva estyminen, Suomen valtion tuli suo- rittaa ulkomaalaiselle kohtuullisena hyvityksenä hänen kärsi- mästään ihmisoikeusloukkauksesta 20.000 markkaa. Lisäksi val- tion tuli korvata ulkomaalaisen oikeudenkäyntikulut 3.000 mar- kalla 16 prosentin korkoineen KHO:n päätöksen antopäivästä lu- kien.

Toisessa tapauksessa YK:n ihmisoikeuskomitea katsoi, ettei varusmiehellä ollut mahdollisuutta saattaa arestirangaistusta tuomioistuimen tutkittavaksi. Tämän vuoksi kp-sopimusta oli rikottu ja valtion oli komitean mielestä ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin hyvittääkseen kp-sopimuksen 2 artiklan 3 a kohdan mukaisesti varusmiehen kärsimän loukkauksen ja varmistamaan, ettei vastaavia loukkauksia enää tulevaisuudessa tapahtunut. Varusmies haki korvausta alioikeusteitse, mutta Korkein oikeus katsoi 15.1.1993 antamassaan tuomiossa (KKO 1993:3), että kyseessä on hallintoriita-asia ja jätti kanteen osin tutkimatta. Siltä osin kun kanne perustui syyttömästi vangitun tai tuomitun korvauksesta annettuun lakiin kanne hylättiin, koska ko. arestirangaistusta ei oltu kumottu tai lievennetty. Hallintoriita-asia on sittemmin käynnistetty ja on edelleen vireillä.

4.2. Euroopan ihmisoikeussopimus.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artikla säätää henkilökohtaisesta vapaudesta.

5 artikla. 1. Jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökoh- taiseen turvallisuuteen. Keneltäkään ei saa riistää hänen va- pauttaan, paitsi seuraavissa tapauksissa ja lain määräämässä järjestyksessä:

a) henkilö vangitaan lain nojalla sen jälkeen, kun hänet on tuomittu toimivaltaisessa tuomioistuimessa;

b) henkilö pidätetään tai vangitaan lain nojalla, koska hän ei ole noudattanut tuomioistuimen laillista määräystä, tai jonkin lakimääräisen velvoitteen täyttämisen turvaamiseksi;

c) henkilö pidätetään tai hänen vapautensa riistetään lain nojalla hänen saattamisekseen toimivaltaisen oikeusvirano- maisen tutkittavaksi, milloin on syytä epäillä hänen syyllis- tyneen rikokseen tai jos katsotaan välttämättömäksi estää häntä tekemästä rikosta tai pakenemasta teon jälkeen;

d) alaikäiseltä riistetään vapaus lain nojalla hänen kasva- tuksensa valvomiseksi tai hänet pidätetään lain nojalla hänen saattamisekseen toimivaltaisen oikeusviranomaisen tutkitta- vaksi;

e) henkilöltä riistetään vapaus lain nojalla tartuntataudin leviämisen estämiseksi tai hänen heikon mielenterveytensä, alkoholisminsa, huumeidenkäyttönsä tai irtolaisuutensa vuok- si;

f) henkilö pidätetään tai häneltä riistetään vapaus lain no- jalla, jotta estettäisiin hänen laiton maahantulonsa, tai jos on ryhdytty toimiin hänen karkottamisekseen tai luovutta- misekseen.

2. Vapaudenriiston kohteeksi joutuneelle on viipymättä ilmoi- tettava hänen ymmärtämällään kielellä vapaudenriiston perus- teet ja häneen mahdollisesti kohdistetut syytteet.

3. Tämän artiklan 1 kappaleen c kohdan määräysten nojalla pi- dätetty tai vapaudenriiston kohteeksi joutunut on viipymättä tuotava tuomarin tai lain nojalla tuomiovaltaa käyttävän muun viranomaisen tutkittavaksi, ja hänellä on oikeus oikeuden- käyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapaute- tuksi oikeusjutun ollessa vireillä. Vapaaksi laskemisen eh- doksi voidaan asettaa takeet siitä, että asianomainen saapuu oikeudenkäyntiin.

4. Jokaisella, jolta on riistetty hänen vapautensa pidättä- mällä tai muuten, on oikeus vaatia tuomioistuimessa, että hänen vapaudenriistonsa laillisuus tutkitaan viipymättä ja että hänet vapautetaan, mikäli toimenpide ei ole laillinen.

5. Jokaisella, joka on pidätetty tai jonka vapaus on muuten riistetty tämän artiklan määräysten vastaisesti, on täytän- töönpanokelpoinen oikeus vahingonkorvaukseen.

Kuten todettu Euroopan ihmisoikeussopimus sitoo oikeuden korvauksen kyseisen artiklan rikkomiseen. Tosin yksi 5 artiklan säätämistä edellytyksistä on, että vapaudenriisto tapahtuu laissa säädetyssä järjestyksessä. Myös tämä artikla on niin yksiselitteinen, että sitä tulee suoraan soveltaa tuomioistuimissa.

Myös vahingonkorvausvaatimus voidaan siis perustaa suoraan Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Kun kyse on rikosperusteisesta vapaudenriistosta kotimainen lakimme lienee riittävä ja osin ihmisoikeussopimusta pidemmälle menevä peruste korvauksille. Sen sijaan muissa tapauksissa kun vahinkoa kärsinyt ei halua tai ei voi näyttää vahingonkorvauslain melko tiukkojen kriteerien täyttyneen tapauksessaan voidaan vedota suoraan ihmisoikeussopimukseen. Sopimusmääräys ei aseta vahingonkorvauksen edellytykseksi sitä, että sopimuksen vastaisen vapaudenriiston määrännyt tai täytäntöönpannut tuomari tai virkamies on syyllistynyt tahallisuuteen tai tuottamukseen.

Huomattavaa on, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) mukaan oikeus korvaukseen syntyy myös tilanteessa, jossa itse vapaudenriisto on perusteltu ja laillinen, mutta sen aikana rikotaan muita 5 artiklan viranomaisille säätämiä velvollisuuksia.

5. Eri säännösten vertailua.

Edellä on selostettu neljän Suomessa lakina voimassa olevan vahingonkorvaussään nöksen sisältöä. Niiden kaikkien soveltamisala on erilainen ja terminologia vaihtelee. Laki syyttömästi vangitulle tai tuomitulle maksettavasta korvauksesta pitää lähtökohtana sitä, että henkilö on epäiltynä rikokseen, johon hänen ei kuitenkaan näytetä syyllistyneen. Lisäksi lakia sovelletaan tilanteeseen, jossa henkilö sinänsä on syyllistynyt epäiltyyn tekoon, mutta häntä ei olisi siitä saanut pidättää tai vangita. Edelleen laki soveltuu tapaukseen, jossa henkilö tuomitaan rikoksesta, mutta on ilmeistä, että tämän syyksilukemisen perusteella häntä ei olisi voitu pidättää tai vangita. Säännös on siis soveltamisalallaan melko kattava.

Vahingonkorvauslaki soveltuu siis muihin kuin rikosperusteisiin vapaudenmenetyk siin, jos vahinkoa kärsinyt pystyy esittämään asiassa tapahtuneen virheen, ja että joku on tahallaan tai tuottamuksellaan vahingon aiheuttanut, ja että kyseisen toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu. Kyseeseen saattaa tulla esimerkiksi mielisairaan perusteettoman pakkohoidon korvaaminen. Vaikka lääninoikeus kumoaisikin pakkohoitopäätöksen ei korvaukseen ole kuitenkaan oikeutta jos vapaudenriistosta kärsinyt ei pysty osoittamaan virheellisen diagnoosin lisäksi, että lääkäri on jättänyt noudattamatta kohtuudella asetettavia vaatimuksia.

Kaksi ihmisoikeussopimusta edellyttävät kumpikin korvausjärjestelmää tapauksissa, joissa vapaudenmenetys on tapahtunut laittomasti (kp-sopimus) tai, että vapauden riisto ei tapahdu laissa säädetyssä järjestyksessä taikka vapaudenmenetyksen aikana viranomaiset laiminlyövät velvollisuuksiaan (EIS). Esimerkiksi mielisairasta-

pauksessa korvauksen saamisen edellytyksenä Euroopan ihmisoikeussopimuksen nojalla näyttäisi olevan, että henkilö pystyy osoittamaan, että hänellä ei ole heikko mielenterveys (5 artikla 1 kappaleen e-kohta). Kp-sopimuksen perusteella korvaukseen saaminen vaikuttaa helpommalta, koska korvaus on maksettava, jos vapaudenriisto on ollut laiton. Eli jos esim. lääninoikeus kumoaa mielisairaan pakkohoitopäätöksen sillä perusteella, ettei sille ole laillisia edellytyksiä (esim. avohoito on riittävä vaihtoehto) on korvaus maksettava jo tapahtuneesta vapaudenriistosta.

Neljä lakia siis täydentävät toisiaan. Kuitenkaan oikeus korvaukseen perusteettomas ta vangitsemisesta ei ole aukoton. Aukkoisuus vaikuttaa melkoisen sekavalta ja perusteettomalta ja saattaa johtaa oikeudenmenetyksiin ja aiheettomiin oikeuden-

käynteihin kuhunkin lakiin liittyvien erityispiirteiden johdosta. Korvaukselle ei ole maksettu korkoa silloin kun se perustuu ihmisoikeussopimuksen loukkaamiseen. On vaikea ymmärtää syytä miksi valtio on katsonut olevansa ankarassa vastuussa rikoksesta epäillyn vapauden menetyksen aiheuttaman vahingon osalta, mutta esim. ulkomaalaislain mukaisen, mutta perusteettoman vapaudenriiston osalta näyttäisi jo korvauksen hakeminenkin lähes mahdottomalta prosessuaalisista syistä.

6. Prosessuaalisia ongelmia.

Ensimmäinen prosessuaalinen ongelma voi olla sen selvittäminen onko vapauden riisto tapahtunut laittomasti. Esimerkiksi ulkomaalaisten säilöönoton osalta alioikeuden päätettyä säilöönoton jatkamisesta kahdella viikolla ei päätöksestä voi valittaa eikä korkeimman oikeuden mukaan myöskään kannella muutoin kuin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä säädetyillä perusteilla. Ulkomaalainen ei siis voi kannella sillä perusteella, että laillisia edellytyksiä säilöönotolle ei ole (esim. ilmoittautumisvelvollisuus olisi riittävä vaihtoehto, henkilöllisyydestä on esitetty luotettava selvitys tai että hän ei aio todennäköisesti piileskellä). Ulkomaalaislaista puuttuu maininta siitä, että säilöönottopäätöksestä voisi kannella, jollainen säännös on pakkokeinolaissa (1 luku 27 § 2 mom.). Myöskään konkurssisäännössä ei ole vangitun kanteluoikeudesta mainintaa, mutta se ei estänyt Turun hovioikeutta edellä kerrotussa tapauksesta tutkimasta kantelua ja kumoamasta vangitsemispäätöstä.

Korvausta on kovin vaikea lähteä hakemaan jos ylempi tuomioistuin ei tutki vapaudenmenetyksen laillisuutta. Tällöin tulee itse vahingonkorvausta koskevassa oikeudenkäynnissä ensin osoittaa vapaudenmenetys laittomaksi. Menettely voi muodostua niin raskaaksi ja kalliiksi, että vain todella suurista vahingoista kannattaa lähteä oikeuteen.

Toinen prosessuaalinen ongelma on eri lakien erilaiset menettelysäännöt. Syyttömästi vangitun tai tuomitun korvauksesta annetussa laissa on kaksi vaihtoehtoista tietä: hakemuksen voi jättää valtiokonttorille ja sen hylätessä korvausvaatimuksen tai sen osan voi asian saattaa alioikeuteen. Toinen vaihtoehto on asian vieminen suoraan alioikeuteen. Tämä on lain toisenlaisesta tarkoituksesta huolimatta nykyisin melko yleistä, koska valtiokonttorin korvaustaso on niin alhainen, että melkein aina osa korvauksesta täytyy kuitenkin hakea kanteella alioikeudessa. Myös oikeudenkäyntikuluja koskevat säännöt suosivat asian viemistä suoraan alioikeuteen; valtiokonttorin palkkiotaso esim. maksuttoman oikeudenkäynnin tapauksessa (ks. lain 24 §) on niin alhainen, ettei se houkuta usein turhaksi jäävän hakemuksen laatimiseen kun sama asia hoituu alioikeudessa, jossa hävinnyt maksaa voittavan osapuolen kulut täysimääräisenä.

Mikäli vapautensa menettänyt perustaa korvausvaatimuksen ihmisoikeussopimusten valtion sisäisesti lakina voimassa oleviin määräyksiin on hänen saatettava asia lääninoikeuden käsiteltäväksi hallintoriita-asiana. Tällöin ei ole mahdollisuutta maksuttomaan oikeudenkäyntiin ja oikeudenkäyntikulujen korvaussäännökset ovat epäselviä (itse asiassa ne puuttuvat kokonaan 1.12.1993 alkaen). Myöskään oikeusturvavakuutukset eivät yleensä korvaa hallintoriita-asioista aiheutuvia kuluja.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin voi ratkaistessaan käsiteltävänään olevan valituksen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 50 artiklan nojalla suoraan antaa päätöksen myös vapaudenmenetyksen aiheuttaman vahingon korvaamisesta.

Vahingonkorvauslain mukaan korvausta haettaessa on forumina vahingonkorvaus lain 7 luvun 4 §:n mukainen alioikeus.

Ongelmallisin tilanne on se kun vapautensa menettänyt haluaisi vedota sekä ihmisoikeussopimukseen että vahingonkorvauslakiin ja mahdollisesti vielä syyttömästi vangitun tai tuomitun korvauksesta annettuun lakiin. Kuten edellä selostetut oikeustapaukset osoittavat ei yhteistä forumia ole vaan lääninoikeus tulkitsee ainoastaan ihmisoikeussopimuksia ja alioikeudet vain vahingonkor-

vauslakia ja lakia syyttömästi vangitun tai tuomitun korvauksesta. Esimerkiksi mielisairaana pakolla hoidetun väärään diagnoosiin vetoavan olisi tehokkainta nojautua sekä vahingonkorvauslakiin, että kp-sopimukseen, mutta se ei näytä olevan mahdollista.

Mikäli rikosjuttu, jossa henkilö on ollut pidätettynä tai vangittuna päätyy oikeudenkäyntiin (esim. muiden vastaajien osalta) on laissa syyttömästi vangitun tai tuomitun korvauksesta (5 §) säädetty mahdolliseksi korvausvaatimuksen esittäminen samassa rikosjutussa. Näin kuitenkin harvoin tapahtuu, vaikka joihinkin tilanteisiin se sopisi hyvin. Toisaalta, jos epäillyn vangitsemista on syytteen esittämisen jälkeen jatkettu lienee yleensä paras vaatia korvausta muulta tuomioistuimelta tai tuomarilta kuin siltä, joka on ko. syyttömän pitänyt vangittuna.

Korkein oikeus on katsonut (KKO 1978 II 63), että korvausvaatimus syyttömänä kärsitystä vapaudenmenetyksestä voidaan esittää myös hovioikeudelle. Hovioikeu den hylättyä vangittua vastaan ajetun syytteen ja jätettyä hänen vaatimuksensa vapaudenmenetyksen aiheuttaman vahingon korvaamisesta vasta hovioikeudessa tehtynä tutkimatta korkein oikeus katsoi, ettei hovioikeuden olisi pitänyt jättää vahingonkorvausvaatimusta tutkimatta ja palautti jutun tältä osin alioikeuteen.

Myös laissa syyttömästi vangitun tai tuomitun korvauksesta säädetty lyhyt kuuden kuukauden kanneaika saattaa tuottaa ylisuuria ongelmia. Ainakin niin käy silloin jos rikosperusteinen vangitseminen todetaan kantelun johdosta perusteettomaksi (esim. epäilty ei ole pakoillut, epäilyt eivät ole todennäköisen syyllisyyden asteella, vangitseminen on kohtuutonta tms.), mutta jutun tutkinta jatkuu, eikä kuuden kuukauden kuluttua vangitsemisen kumoavasta päätöksestä ole tiedossa tullaanko vapaudenmenetys vähentämään mahdollisesta rangaistuksesta. Korvauksen määrän arvioimisen kannalta on tietenkin olennaista se saako vangittu sen edun, että (sinänsä laittoman) vapaudenmenetyksen aika vähennetään tulevasta rangaistuksesta.

7. Muita ongelmatilanteita.

Epäselvyyttä on oikeuskäytännössä ollut tapauksissa, joissa vapaudenmenetyksen perusteena on ollut tietty törkeä rikos, mutta syyte siitä hylätään, mutta samassa oikeudenkäynnissä epäilty tuomitaan jostain muusta rikoksesta.

Turun hovioikeus on 4.5.1990 antamallaan tuomiolla (nro 547) vahvistanut alioikeuden ratkaisun, jossa pyrittiin ja päästiinkin oikeaan lopputulokseen:

Kolme veljestä oli epäiltynä talousrikoksista. Keskusrikospoliisi suoritti kotietsinnän talousrikosta tutkiessaan. Kotoa löytyi luvaton perintöhaulikko. Syytteet talousrikoksista hylättiin, mutta ampuma-aserikoksesta tuomittiin sakkorangaistus. Talousrikoksen johdosta epäillyt olivat olleet pidätettynä ja tämä vapaudenmenetys aika vähennettiin ampuma-aserikoksesta tuomituista päiväsakoista siten, että ilman vapaudenmenetystä olisi epäiltyjen tullut maksaa sakkoina 800 - 1.560 markkaa enemmän.

Epäillyt hakivat valtiolta korvausta pidätysajastaan. Turun hovioikeus vahvisti alioikeuden päätöksen, jossa ensin oli arvioitu millaisen korvauksen epäillyt olisivat muuten saaneet ja tästä korvauksesta sitten vähennettiin se etu, jonka he saivat kun sakkorangaistuksesta oli vähennetty vapaudenmenetystä vastaavat päiväsakot. Näin tuomiten ei se melkoisen sattumanvarainen seikka, että oikeudenkäynnissä oli useampia syytteitä päässyt vaikuttamaan kohtuuttomalla tavalla korvauksen määrään. Helsingin hovioikeuden tuomiossa 27.10.1994 nro 5058 todetaan: "Kohtuullisen korvauksen määräksi kerrotun vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä hovioikeus arvioi 4.000 markkaa, huomioon ottaen tällöin myös sen, että vapauden menetys on jo katsottu M:lle tuomitun sakkorangaistuksen täydeksi suoritukseksi".

Todettakoon, että edellä selostetussa tapauksessa KKO 1993:156 epäilty oli vangitsemisen jälkeen, mutta oikeudenkäynnin yhä kestäessä syytteessä rattijuopumuksesta toisella paikkakunnalla. Tuomio tästä teosta oli viisi kuukautta vankeutta ehdottomana. Mikäli tuo rattijuopumussyyte olisi käsitelty yhdessä sen syytteen kanssa, josta epäilty oli ollut vangittuna hän olisi ollut varmastikin tyytyväinen, jos vapaudenmenetysaika olisi vähennetty tästä rattijuopumustuomios ta. Nyt hän joutui korvausvaatimuksineen korkeimpaan oikeuteen asti alioikeuden hylättyä korvausvaatimuksen kokonaan, hovioikeuden hyväksyttyä 80 vankeuspäi västä vain viisi korvaukseen oikeuttavaksi ja vasta korkein oikeus katsoi hänet oikeutetuksi korvaukseen koko ajalta.

Se, että rahallinen korvaus voidaan tietyissä tilanteissa evätä, mutta rikoslain 3 luvun 11 §:n mukainen vähennys on aina tehtävä näyttää siis joskus johtavan kohtuutto miinkin lopputuloksiin.

Toisenlainen tähän tilanteeseen liittyvä tapaus on KKO 1992:90:

Syyte rikoksesta, josta epäiltynä A oli ollut pidätettynä ja vangittuna, oli hylätty, mutta vapaudenmenetysaika oli vähennetty A:lle toisesta rikoksesta tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta. Kun tuo toinen rikos ei ollut ollut tutkinnan kohteena A:n ollessa vapautensa menettäneenä ja ehdollinen rangaistus oli rauennut, ei sanottua vähennystä otettu huomioon korvausta määrättäessä.

Helsingin hovioikeus on katsonut, ettei vastaajan esteettömän poissaolon johdosta tuomittavasta sakosta voitu vähentää vapaudenmenetysaikaa syytteenalaisen rikoksen johdosta (HHO 1993:1). Tällöin joudutaan syyttömästi kärsitty vapaudenmenetys korvaamaan valtion varoista ja melko varmasti syytetty pääsee taloudellisesti parempaan lopputulokseen (mikä lienee kohtuullista). Varattoman henkilön kohdalla yksi pidätyspäivä vähentää sakkoa 40 markkaa, joka on melkoisen pieni korvaus jos pidätys on ollut aiheeton. Jos päivän vapaudenmenetys korvataan esim. 700 markalla jää sakon maksamisen jälkeen vielä 660 markkaa jäljelle. Tällaiset kohtuullisuuskysymykset tulisi ottaa huomioon eri vaihtoehtoja punnittaessa.

8. Korvauksista.

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n mukaan maksetaan hyvitys kuluista, tulojen tai elatuksen vähentymisestä ja kärsimyksestä. Ennen vuonna 1989 säädettyä lakia (344/89) kärsimys korvattiin vain jos siihen oli erityistä syytä.

Vahingonkorvauslain mukaan korvataan henkilö- ja esinevahingot, ja milloin vahinko on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä korvataan myös sellainen taloudellinen vahinko joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon. Jos vapaudenriisto on aiheutettu rikoksella, korvataan myös uhrille aiheutettu kärsimys. Ihmisoikeussopimuksissa ei ole rajoitettu sopimuksen vastaisen vapaudenriiston johdosta korvattavien vahinkojen laatua; siten kaikki vahinko on hyvitettävä.

Korvattavista kuluista lienevät olennaisimmat oikeudenkäyntikulut, jotka aiheetonta syytettä vastaan puolustauduttaessa ovat aiheutuneet. Kulut on korvattava täytenä, eikä esim. maksuttoman oikeudenkäynnin taksoituksen mukaan.

Kärsimyksen korvaaminen on aiheuttanut melkoista hajontaa oikeuskäytännössä. Esim. Helsingin raastuvanoikeus on vuonna 1991 tuominnut 134 päivän vapaudenmenetyksestä korvausta 800 markkaa päivältä eli yhteensä 107.200 markkaa. Hovioikeus asiaa mitenkään perustelematta alensi korvauksen 25.000 markkaan, eli 186,57 markkaan päivältä.

Oikeuskäytännössä on tapauksen saama julkisuus otettu yleensä huomioon kärsimyskorvauksen määrässä. Turun hovioikeus katsoi näin 4.5.1990 tuomiossa 547 ja määräsi maksettavaksi toiselle kantajalle 3.725 markkaa ja toiselle 3.214 markkaa päivältä. Ero selittynee sillä, että lyhyempien vapaudenmenetysten kärsimyskorvaukset ovat suurempia, koska kärsimyskin lienee suurempi heti vapaudenmenetyksen tapahduttua.

Tapauksissa KKO 1991:128 ja KKO 1992:90 otettiin myös huomioon asian saama julkisuus. Korkein oikeus katsoi aiemmassa tapauksessa kohtuulliseksi korvaukseksi 80.000 markkaa kun valtiokonttori katsoi 3.000 markan riittävän. Myöhemmässä tapauksessa kärsimyksestä korvattiin 100.000 markkaa kun valtiokonttori oli maksanut vain 10.000 markkaa. Maksettu korvaus oli molemmissa tapauksissa lopulta hieman yli 4.700 markkaa päivältä.

Edellä kerrotussa konkurssivelallisen tapauksessa hänen kahden viikon vangitse minen korvattiin 25.000 markalla eli 1.785 markkaa päivältä.

Se, että syyttömästi vangitulla on ollut aikaisempaa kokemusta vankilasta näyttää alentavan korvauksia. Varmasti onkin niin, että ensikertaa vankilaan joutuva kokee sen melkoisena järkytyksenä varsinkin jos on syytön siihen, mistä hänet on vangittu tai jopa tuomittu. Tapauksessa KKO 1993:156 korvausta haki moninkertainen rikoksenuusija ja useita vuosia vankeusrangaistuksia suorittanut mies. Hänen korvauksensa oli 100 markkaa päivältä.

Alioikeuskäytännössä on kärsimyskorvauksen määrää harkittaessa otettu huomioon mm. vangitun sairastelu vankeusaikana, ulkomaalaisen kielivaikeudet, huoli perheen elatuksesta jne. Lähtökohta on se, että vapaudenriisto aina aiheuttaa kärsimystä (sille perustuu vapausrangaistuksen yleisestävä vaikutus) eikä sitä tarvitse näyttää toteen.

Se, että tapauksen saama julkisuus otetaan huomioon kärsimyskorvauksen määrässä on hieman ongelmallista. Yleensähän julkisuutta saa nimenomaan syytteen nostaminen ja oikeudenkäynti. Se, että epäilty on siinä pidätetty tai vangittu ei välttämättä mitenkään vaikuta julkisuuden laatuun tai määrään. Kun valtioneuvoston raha-asianvaliokunta katsoi tänä vuonna, ettei valtiolla ole resursseja korvata syyttömästi syytetyn oikeudenkäyntikuluja jatkuu edelleen se outo tilanne, että vain jos epäilty on ollut syyttömänä 24 tuntia vapauttaan vailla hän voi saada korvauksen paitsi oikeudenkäyntikuluistaan myös jutun saaman julkisuuden aiheuttamasta kärsimyksestä. Näin esim. taiteilija Juice Leskisen tapauksessa on laitettu vireille kanne, jossa Leskinen vaatii valtiolta korvausta, koska ehti olla perättömän ilmiannon vuoksi pidätettynä yli vuorokauden ennen kun joutui (pari kuukautta myöhemmin) syytteeseen. Tuossakaan tapauksessa ei itse pidätys koskaan saanut julkisuutta; vasta syytteen vireilletulo sai lähes kaikki päivä- ja varsinkin iltapäivälehdet kirjoittamaan asiasta.

9. De lege ferenda.

Kuten edellä oleva toivottavasti on osoittanut tulisi lakia syyttömästi vangitulle tai tuomitulle maksettavasta korvauksesta muuttaa siten, että valtio ottaisi ankaran vastuunsa piiriin myös muun kuin rikoksen perusteella vapautensa menettäneen vahingot. Korvauksen maksaminen nimenomaan sellaisissa tapauksissa, joissa vapaudenmenetys on ollut laiton (ei ole tapahtunut laissa säädetyssä järjestyksessä) perustuu Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja ennemmin tai myöhemmin Suomen todetaan rikkovan näiden sopimusten vapaudenmenetyksen korvaamista koskevia artikloja. Laki olisi kirjoitettava yhdenmukaiseksi kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa niin, ettei minkään korvauksiin vaikuttavan seikan tutkinta jäisi pois alioikeuden toimivallasta.

Alussa siteerattu hallituksen esitys perusoikeussäännökseksi hallitusmuotoon edellyttää sekin laissa säädettyä oikeutta korvaukseen oikeudenvastaisen vapaudenriiston tapahduttua. Nykyinen laki täyttää esitetyn perusoikeussäännöksen edellytykset vain niissä tapauksissa kun vapaudenriisto on aiheutunut rikosepäilystä tai rikostuomiosta.

Lakeja, joiden perusteella henkilön vapaus voidaan riistää tulee täydentää asianmukaisilla säännöksillä kantelumahdollisuudesta silloinkin kun päätöksen vapaudenriistosta tekee tuomioistuin. On kohtuullista, että kysymys vapaudenriiston laillisuudesta ratkaistaan esikysymyksenä tavalla, joka ei nosta korvauksen hakemisesta aiheutuvia kuluja kestämättömän suuriksi.

Oikeudenkäymiskaaren 20 luvun 3 §:n mukaan [kuninkaan asiamiehellä] ei ole valtaa sovinnon kautta vähentää kruunun oikeutta. Tämä vuoden 1734 lain alkuperäinen säännös edelleenkin hankaloittaa korvausoikeudenkäyntejä. Erään käräjätuomarin mukaan korvausasia on pitänyt viedä pääkäsittelyyn asti kun lääninhallituksen edustaja ei ole katsonut voivansa sopia korvauksesta. Kun valtio lähes säännönmukaisesti häviää nämä korvausasiat joutuu valtio usein oikeuden käyntikuluina maksamaan summan, jolla sovinto olisi erinomaisesti syntynyt.

Menettelyä olisi muutoinkin yksinkertaistettava ja lisäksi oikeudettomasti tai syyttään vapautensa menettänyttä tulisi viran puolesta informoida mahdollisuudesta korvaukseen. Valtiokonttorin tulisi tarkoin seurata oikeuskäytäntöä korvausten tasossa, jotta sen yksinkertainen korvausmenettely johtaisi hakijaa tyydyttävään lopputulokseen eikä tuomioistuimia tarvitsisi nykyisessä määrin rasittaa korvausjutuilla.

Nykyisiä ja mahdollisesti tulevia lakeja vapaudenmenetyksen aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta olisi lopulta tulkittava ihmisoikeus- ja perusoikeusystäväl lisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että lakia tulkitaan niin, että syyttään tai lainvastaisesti vapautensa menettänyt todella saa kohtuullisen hyvityksen. Sellaiseksi ei voida katsoa sitä, että jostain muusta rikoksesta tuomittua sakkorangaistusta alennetaan muutamalla kymmenellä markalla vapaudenmenetyksen johdosta.