Hovioikeus, jossa A oli vaatinut syytteen hylkäämistä tai ainakin rangaistuksen alentamista ja sen määräämistä ehdolliseksi, oli kutsunut A:n pääkäsittelyyn henkilökohtaisesti uhalla, että valitus jää sillensä. A saapui pääkäsittelyyn asiamiehen edustamana. Jättäessään valituksen kaikilta osin sillensä hovioikeus menetteli lain mukaisesti.

Korkeimman oikeuden perustelut

A on hovioikeudessa vaatinut, että hänen katsotaan syyllistyneen törkeän pahoinpitelyn asemesta pahoinpitelyyn ja että syyte törkeästä kuolemantuottamuksesta joko hylätään tai hänen katsotaan syyllistyneen ainoastaan kuolemantuottamukseen. Lisäksi A on vaatinut, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta alennetaan ja että se määrätään ehdolliseksi.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan valitus jätetään sillensä, jos valittaja on jäänyt pois hovioikeuden pääkäsittelystä. Saman lain 12 luvun 29 §:n mukaan poisjääneeksi katsotaan asianosainen, joka huolimatta siitä, että hänet on määrätty saapumaan henkilökohtaisesti tuomioistuimeen, käyttää asiamiestä sijastaan, vaikka hänellä ei ole laillista estettä.

Hovioikeus on kutsunut A:n pääkäsittelyyn henkilökohtaisesti uhalla, että jos hän jää ilman laillista estettä saapumatta, valitus jää sillensä. A on ollut hänelle asetetusta uhasta huolimatta ja laillista estettä ilmoittamatta asiamiehen edustamana pääkäsittelyssä. Kun A on siten jäänyt pois pääkäsittelystä, hovioikeus on jättänyt A:n valituksen sillensä.

A on katsonut hovioikeuden menetelleen virheellisesti, kun se ei ollut pääkäsittelyssä tutkinut vaatimuksia rangaistuksen alentamisesta ja sen määräämisestä ehdolliseksi, vaikka näiltä osin asia olisi voitu ratkaista A:n henkilökohtaisesta poissaolosta huolimatta.

Hovioikeuden päätös vastaa A:lle tiedoksiannetussa kutsussa poissaolon varalta asetettua uhkaa, joka perustuu oikeudenkäymiskaaren säännöksiin. Jättäessään A:n valituksen kaikilta osin tutkimatta, hovioikeus on menetellyt oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 29 §:n ja 26 luvun 20 §:n 1 momentin mukaisesti eikä siis A:n väittämin tavoin virheellisesti.

* * *

Oikeudenkäymiskaari 26 luku

18 §: Valittaja kutsutaan pääkäsittelyyn uhalla, että valitus hänen poissa ollessaan jätetään sillensä.

20 §: Jos valittaja on jäänyt pois pääkäsittelystä, valitus jätetään sillensä.

Hallituksen esityksessä 1997:33 säännöksen sisältöä selostettiin seuraavasti:

Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 29 §:n nojalla asianosainen katsottaisiin poisjääneeksi ja valitus siten jätettäisiin sillensä silloinkin, kun asianosainen käyttää asiamiestä sijastaan, vaikka hänellä ei ole laillista estettä ja vaikka hänet on velvoitettu saapumaan henkilökohtaisesti pääkäsittelyyn. Tämän vuoksi valittaja tulisi aina kutsua pääkäsittelyyn ainoastaan uhalla, että valitus muutoin jätetään sillensä, siitä riippumatta, onko valittajan saavuttava henkilökohtaisesti vai ei.

Ehdotonta sillensäjättämistä keventää OK 26 luvun 22 §:ssä oleva säännös siitä, että valittajalla, jolla on ollut laillinen este on oikeus saattaa valitus uudelleen käsiteltäväksi.

Jos valitus on valittajan poissaolon vuoksi jätetty sillensä, mutta hänellä on ollut laillinen este, jota hän ei ole voinut ajoissa ilmoittaa, valittajalla on oikeus saattaa valitus uudelleen käsiteltäväksi ilmoittamalla siitä kirjallisesti hovioikeudelle 30 päivän kuluessa valituksen sillensä jättämisestä. Jollei valittaja näytä toteen laillista estettä, valitusta ei oteta tutkittavaksi.

Valituksen jättäminen sillensä kohtaa siis lopullisesti vain niitä valittajia, jotka ovat jääneet pois pääkäsittelystä ilman laillista estettä. Tällaisia ovat tyypillisesti rikosjuttujen sellaiset syytetyt joiden elämäntapa on siinä määrin epäsäännöllistä, ettei kaikista oikeudenkäynneistä tule pidettyä tarkkaa kirjaa ja joskus hyvästä tahdosta huolimatta veressä oleva alkoholi käytännössä estää hovioikeuteen lähdön. Hovioikeuden istunto on usein myös vieraalla paikkakunnalla ja matkarahan löytyminen voi tuottaa vaikeuksia. Valittajalle on usein määrätty asianajaja avustajaksi tai puolustajaksi, ja asianajaja on säännönmukaisesti paikalla hovioikeuden aloittaessa pääkäsittelyä.

Oikeudenkäymiskaari säätää selkeästi miten tilanteessa tulee menetellä: asianajajalla ei ole puhevaltaa, koska valitusta ei oteta lainkaan käsiteltäväksi. Tämän selkeän säännöksen tulkinta ei näytä tuottaneen korkeimmalle oikeudelle vaikeuksia.

Sama asia on ollut useita kertoja arvioitavana myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. (Poitrimol v. Ranska 1993, Lala v. Alankomaat 1994, Pelladoah v. Alankomaat 1994, Van Geyseghem v. Belgia 1999 ja Van Pelt v. Ranska 23.5.2000.)

Ihmisoikeustuomioistuin on näissä tapauksissa arvioinut tuomioistuimen menettelyn asianmukaisuutta siitä näkökulmasta, onko tapauksessa syytetyllä ollut oikeus käyttää asianajajaa.

Euroopan ihmisoikeussopimus 6 artikla 3 kappale:

Jokaisella rikoksesta syytetyllä on seuraavat vähimmäisoikeudet:

---

c) oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos hän ei pysty itse maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa;

Euroopan ihmisoikeussopimuksen määrittämään oikeudenmukaiseen rikosoikeudenkäyntiin kuuluu siis yhtenä osana se, että syytetty voi puolustautua valintansa mukaan joko itse tai valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä (to defend himself in person or through legal assistance...). Kuinka tämä oikeus käyttää oikeudenkäyntiasiamiestä toteutuu, jos laki ja hovioikeus asettavat ehdoksi sen, että syytetty saapuu itse henkilökohtaisesti pääkäsittelyyn? Voidaanko tällaista ehtoa asettaa rikkomatta ihmisoikeussopimusta?

Tähän ei korkein oikeus kommentoitavassa ratkaisussaan lainkaan vastaa. Sitä ei pohdittu myöskään oikeusministeriössä valmistetussa hallituksen esityksessä. Sitä ei näytä pohditun myöskään eduskunnan lakivaliokunnassa, jonka mietinnön perusteluosassa ei edes mainita 26 luvun 20 §:ää ja 18 §:ään kerrotaan tehdyn kielellinen tarkistus.

Ilmeisesti asian tähän puoleen ei erityisesti vedonnut myöskään jutun syytetyn asianajaja, joka haki valituslupaa korkeimmalta oikeudelta ja katsoi, että valitus olisi päämiehensä poissaolosta huolimatta tullut tutkia ainakin siltä osin kun siinä vaadittiin rangaistuksen lieventämistä.

Eikä asiaa pohtinut myöskään prosessioikeuden tutkija, joka laati nyt käsiteltävästä tapauksesta kommentit teokseen KKO:n ratkaisut kommentein 2000, osa I. Myöskään perustuslakivaliokunta on sivuuttanut tämän kysymyksen antaessaan lakivaliokunnalle lausunnon hovioikeusmenettelyn uudistamista koskevasta hallituksen esityksestä. Sen sijaan asiasta on perusteellinen esitys Defensor Legis lehdessä 1999 s. 566 - 576, jossa Laura Ervo arvioi ihmisoikeustuomioistuimen tuomiota asiassa Van Geyseghem v. Belgia.

Kun asia on siis ollut esillä Ervon kirjoituksessa samaan aikaan kun korkein oikeus on käsitellyt tapausta KKO:2000:44, on vaikea uskoa, etteikö tapausta olisi siellä pohdittu myös ihmisoikeussopimuksen näkökulmasta. Pohdinnasta ei ole kuitenkaan jäänyt merkkejä perusteluihin.

Lopputulokseen on saattanut vaikuttaa se, että kaikki asiassa esitetyt vaatimukset (syytteen hylkääminen, rangaistuksen lieventäminen ja muuttaminen ehdolliseksi) ovat sellaisia, jotka mahdollisesti KKO:n mielestä edellyttävät syytetyn henkilökohtaista läsnäoloa. Asia olisikin ehkä ratkaistu toisin, jos syytteen hylkäämisen lisäksi olisi vedottu syyteoikeuden vanhentumiseen tai vaadittu muutosta korvausmääriin. Niiltä osin valitus olisi ehkä palautettu hovioikeuteen, koska pääkäsittely olisi hyvin voitu toteuttaa ilman valittajan henkilökohtaista kuulemista. Nyt KKO:n perusteluissa kyllä siteerataan valittajan asiamiehen näkemystä siitä, että rangaistuksen lieventäminen olisi ollut tutkittavissa ilman syytetyn läsnäoloa, mutta KKO:n oma näkemys ei perustelusta ilmene.

Peruskysymys on kuitenkin se voiko ylioikeus “rangaista” syytettynä olevaa valittajaa aiheettomasta poissaolosta prosessuaalisten oikeuksien menettämisellä vai tuleeko sen turvautua vain laissa säädettyihin pakkokeinoihin syytetyn saamiseksi oikeuteen. Ihmisoikeustuomioistuin on useissa eri ratkaisussaan vastannut ensimmäiseen kysymykseen jäljempänä selostettavalla tavalla kielteisesti.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi lausunnossaan 2/1990 vp, että tuomioistuinten ja viranomaisten toiminnassa Euroopan ihmisoikeussopimuksella ja sen lisäpöytäkirjoilla sekä niiden pohjalta syntyneellä vakiintuneella tulkintakäytännöllä on vastaisuudessa tärkeä merkitys. Valiokunta korosti sitä, että tulkintatilanteessa olisi erilaisista perusteltavissa olevista vaihtoehdoista pyrittävä omaksumaan sellainen, joka edistää ihmisoikeusmääräysten toteutumista.

Jotta perustuslakivaliokunnan ennustus ja ilmeisesti myös suositus toteutuisi olisi suotavaa, että korkein oikeus avoimemmin toisi esille ratkaisuihinsa liittyvän ihmisoikeusnäkökulman ja osoittaisi myös selkeästi millaiset muutokset tapauksen olosuhteissa olisivat aiheuttaneet toisen lopputuloksen.

Tuoreimmassa asiaa käsittelevässä ihmisoikeustuomioistuimen tuomiossa Van Pelt v. Ranska todetaan käsiteltävästä tilanteesta seuraavaa

EIT totesi, että se oli ja aiemmin useilla kerroilla joutunut ottamaan kantaa tapauksiin, joissa valittajan asianajaja ei ollut voinut lausua pääasiasta valittajan poissaollessa. Poitrimol-tapauksessa EIT oli katsonut, että syytetyn läsnäololla oli erittäin tärkeä merkitys paitsi siitä syystä, että hänellä oli oikeus tulla kuulluksi, kuin myös sen vuoksi että oli tarpeen tutkia hänen väitteidensä oikeellisuutta ja verrata niitä asianomistajan - jonka etuja oli tarpeen suojella - sekä todistajien lausumiin. Siten lainsäätäjällä tuli olla valta ehkäistä oikeudettomia poissaoloja. Lala- ja Pelladoah-tapauksissa EIT oli kuitenkin täsmentänyt, että rikasoikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuuden kannalta oli myös erittäin tärkeää, että syytettyä puolustettiin riittävästi sekä alioikeudessa että valitustuomioistuimessa “a fortiori” kun, kuten oli asian laita Alankomaiden oikeudessa, valitusasteessa annettuja päätöksiä ei voitu moittia. EIT oli katsonut, että juuri tuota puolustuksen etua oli painotettava, minkä vuoksi syytetyltä ei voitu riistää EIS 6 artiklan 3 kohdan tunnustamaa oikeutta oikeudenkäyntiavustajaan sillä perusteella, että hän oli poissa oikeudesta. Niin ei voitu menetellä silloinkaan, kun hänet oli asianmukaisesti haastettu tai kun poissaolo oli esteetöntä. Kansallisten tuomioistuinten tuli varmistaa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus ja huolehtia siten siitä, että poissaolevaa päämiestään oikeuteen puolustamaan tulleelle asianajajalle annettiin tilaisuus tehdä niin. Van Geyseghem-tapauksessa EIT oli täsmentänyt edelleen., että ilmaisulla “a fortiori” alkanut lause Lala- ja Pelladoah-tapauksissa annetuissa tuomioissa oli ollut vain ylimääräinen lisä ja että riittävän puolustuksen tarvetta oli päinvastoin pidettävä säännöllisesti painavampana. Vaikka lainsäätäjällä oli valta ehkäistä oikeudettomia poissaoloja, se ei voinut sanktioida niitä säätämällä poikkeuksia oikeuteen turvautua puolustusasianajajaan. Syytetyn läsnäolo asian käsittelyssä voitiin varmistaa muilla keinoilla.

EIT totesi, ettei valittajan asianajajalla ollut ollut tilaisuutta lausua muusta kuin lykkäyspyynnöstä. EIT ei havainnut syytä poiketa tämän tapauksen osalta em. oikeuskäytännöstään. Siten EIT katsoi, että EIS 6 artiklan 1 kohtaa yhdessä 3(c) kohdan kanssa oli rikottu. (Päätös oli tältä osin yksimielinen.)

Ihmisoikeustuomioistuin on siis hyvin johdonmukainen siinä, että asianosaisen poissaolo ei voi johtaa siihen, että henkilö menettää oikeutensa oikeudenkäyntiin tai edes oikeuden käyttää asianajajaa. Kun ihmisoikeussopimus takaa syytetylle oikeuden valintansa mukaan puolustautua itse tai käyttää asianajajaa, ei tämän oikeuden käyttöön saa vaikuttaa se, että henkilö käyttäytyy huonosti.

Mikäli syytetty ei huolehdi paikalle edes asiamiestään on tilanne toinen: asiaa lienee usein mahdoton käsitellä. Tähän tilanteeseen soveltuu oikeudenkäymiskaaren “takaisinsaantisäännös” 26 luvun 22 §:ssä.

Mutta ilmeisesti suurin osa poissaoloista pääkäsittelyssä tapahtuu ilman laillista estettä. Ihmisoikeustuomioistuimen tulkinta tilanteesta on selvä: asianajajan on annettava puolustaa päämiestään ja pääkäsittely on järjestettävä. Toki syytetylle voi olla haittaa siitä, ettei tule itse paikalle ja usein hänen kuulemistaan onkin pyytänyt juuri hänen avustajansa. Harvemmin syytetyn läsnäolo hovioikeudessa on tarpeen valituksen hylkäämistä vaativalle syyttäjälle. Harvemmin hovioikeudessa tapahtuu myöskään tunnistamisia, jossa syytetyn pitäisi olla itse paikalla. Tuomarin työlle asiasta aiheutuva haitta lienee yleensä vieritettävissä poissaolevalle syytetylle asiassa annettavassa tuomiossa (ks. OK 17:5).

Valittaneen syytetyn henkilökohtainen kuuleminen ei aina ole tarpeen, jos pääkäsittelyä on pyydetty vain todistajien tai asianosaisten kertomusten uskottavuuden arvioimiseksi, korvausten määrän osalta tai jos syytetty esim. ei ole kertonut asiasta mitään tai ei muista tapauksesta mitään.

Ongelma on tietenkin se, jos pääkäsittely valittajan asiamiehen vaatimuksesta järjestetään ja sittemmin käy ilmi, että valittajalla olikin laillinen este ja hän ehdottomasti haluaa tulla henkilökohtaisesti kuulluksi. Asiamies ottaa riskin mikäli vaatii pääkäsittelyn aloittamista, mutta jos vaihtoehto on valituksen jättäminen sillensä, on päämiehen etu monesti selvästi havaittavissa. Oikeusturvan kannalta paras, mutta osapuolille ja yhteiskunnalle kallein vaihtoehto on pääkäsittelyn peruuttaminen ja uuden käsittelypäivän määrääminen sekä valittajan noutaminen tuohon istuntoon. Tämän ratkaisun oikeudenkäymiskaari näyttäisi kieltävän.

Oikeudenkäymiskaaren säännöksen ja korkeimman oikeuden ratkaisun taustalla lienee ajattelu, jonka mukaan hovioikeuden ei tule uhrata resurssejaan valituksiin, jos valittaja ei viitsi edes itse tulla paikalle. Huomiotta jää silloin täysin se, että syytetyn avustaja tai puolustaja on lain mukaan velvollinen puolustamaan päämiestään ja vaatimaan päätöstä oikaistavaksi lainmukaiseksi. Tämä velvollisuus avustajalla on siitä huolimatta, että päämies syystä tai toisesta on kyvytön huolehtimaan omista asioistaan — senhän takia heille on lain mukaan avustaja määrättäväkin. Melko usein vain syytetyn avustaja voi havaita alioikeuden tuomiossa olevan virheen ja hakee siihen muutosta — koska on siihen velvollinen.

Eräässä vireillä olevassa tapauksessa hovioikeuden pääkäsittelyä odottavat valitukset, joissa brittiläinen, kyproslainen ja kaksi kreikkalaista syytettyä vaativat kukin salakuljetussyytteiden hylkäämistä tai ainakin rangaistusten alentamista. Kaikki vastaajat karkotettiin tai käännytettiin maasta käräjäoikeuden tuomion jälkeen ja heillä on maahantulokielto kaikkiin pohjoismaihin. Onko tässäkin tapauksessa valitusten tutkimisen edellytyksenä se, että syytetyt järjestävät jotenkin itselleen pääsyn pääkäsittelyyn? Onko joskus hyvin kalliiksi tuleva henkilökohtainen läsnäolo hovioikeuden pääkäsittelyssä sellainen valitusoikeuden käyttämisen edellytys, joka on mahdollinen ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 2 artiklan kannalta?

Muutoksenhaku rikosasioissa.

1. Jokaisella rikoksesta tuomitulla on oikeus saada syyllisyyskysymys tai tuomittu rangaistus tutkittavaksi ylemmässä tuomioistuimessa. Tämän oikeuden käytöstä sekä käytön perusteista säädetään laissa.

2. Tähän oikeuteen voidaan tehdä poikkeuksia lain määräämien vähäisten rikosten kohdalla tai tapauksissa, joissa ylin tuomioistuin on toiminut ensimmäisenä asteena tai vapauttavan tuomion saanut henkilö on muutoksenhakuasteessa todettu syylliseksi.

Oikeudenkäymiskaaren säännös valittajan läsnäolopakosta koskee sekä rikos- että siviiliprosessia. Eron prosessilajeille yhteisen säännöksen soveltamiskäytäntöön tekee se, että riita-asioissa valittajana on melko usein oikeushenkilö, jolloin käytännössä asianajaja on valittajan ainoa edustaja pääkäsittelyssä.

Poissaolon tulkinta löytyy oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 29 §:stä:

Asianosainen, joka huolimatta siitä, että hänet on määrätty saapumaan henkilökohtaisesti tuomioistuimeen, käyttää asiamiestä sijastaan, vaikka hänellä ei ole laillista estettä, katsotaan poisjääneeksi.

Tämä säännös on säilynyt samansisältöisenä ajalta ennen prosessiuudistuksia. Pykälän suhdetta ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen c-kohtaan ei ole arvioitu sen jälkeen kun Suomi liittyi Euroopan ihmisoikeussopimukseen.

Tuomioistuinten tasapuolisen suhtautumisen kannalta mielenkiintoista on se, että huolimatta OK 26 luvun 18 §:n selkeästä säännöksestä virallinen syyttäjä ei joudu sillensäjättämisuhasta kärsimään: Hallituksen esityksessä HE 33/1997 vp s. 70 olevan mukaisesti ainakin Helsingin ja Vaasan hovioikeudet kutsuvat syyttäjän valittajana pääkäsittelyyn ilman prosessuaalista uhkaa, vain “virassaan”. Menettely, ja sen puoltaminen hallituksen esityksessä lain sanamuodon vastaisesti, lienee jäänne perinteisestä ajattelusta, jonka mukaan tuomioistuin huolehti osaltaan rangaistusvastuun toteutumisesta.

Ihmisoikeustuomioistuimessa saattaisi olla vaikea puoltaa menettelyä, jossa syyttäjän ja syytetyn valitettua hovioikeuteen ja jäätyä kummatkin saapumatta pääkäsittelyyn, vain syytetyn valitus jätetään sillensä ja syyttäjän valituksen osalta pääkäsittelylle määrätään uusi päivä.

Ihmisoikeustuomioistuimen edellä kerrotut ratkaisut perustuvat ihmisoikeussopimuksen syytetylle takaamien vähimmäisoikeuksien soveltamiseen, jonka vuoksi tulkinta koskee ainoastaan rikosjutun vastaajan prosessuaalisia oikeuksia.