Vieraskynä-kirjoitus, julkaistu Helsingin Sanomissa 22.12.2001
Henkilövahingon korvaussäännösten uudistamista pohtinut oikeusministeriön työryhmä puuttuu viime viikolla julkaistussa esityksessään ilmeisiin epäkohtiin.
Laissa on tarkat rajoitukset siitä, millaisista vahingoista korvausta voi saada, ja millaisen tulee olla teon, jolla vahinko on aiheutettu. Esimerkiksi henkisestä kärsimyksestä voi saada korvausta vain, jos se on aiheutettu vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistuneella taikka muulla näiden kaltaisella rikoksella. Onkin kertynyt suuri määrä oikeustapauksia, joissa on arvioitu, onko ryöstö kohdistunut uhrin vapauteen vai ei. Pankkitoimihenkilö, joka aseella uhaten on pakotettu holviin täyttämään kassi seteleillä, on vapauteen kohdistuneen rikoksen uhri. Sellainen ei ole maahan kaadettu vanhus, jolta viedään käsilaukku ja rahat. Kosmeettinen haitta korvataan vain, jos se on pysyvä: mustaksi lyödystä silmästä ei tätä korvausta saa. Vain kipu ja särky korvataan.
Uhrin kannalta vahinkoon liittyvät ainakin seuraavat ongelmat: miten vahinko on aiheutettu (tahallisuus, varomattomuus), onko vahingosta oikeus saada korvaus, rikoksen ja vahingon syy-yhteys, vahingon määrä, miten vahingon määrä todistetaan, saadaanko rikoksentekijä selville ja syytteeseen, pystyvätkö tekijät korvaamaan vahingon, ja lopuksi: onko olemassa koneisto, jolla velallinen saadaan maksamaan tuomittu korvaus.
Toimikunnan ehdotus parantaa uhrin asemaa vain joiltain osin. Ennen kaikkea sääntely tulisi selkeämmäksi. Surmatun läheisellä olisi nykyisestä poiketen oikeus korvaukseen, jos hän ei masennuksen takia ole ollut työkykyinen. Korvauksen saisi kuluista ja ansionmenetyksestä. Oikeus saada korvausta elatuksen menetyksestä laajentuisi. Omaiselle tulisi oikeus saada korvaus hoidettuaan rikoksen uhria.
Toimikunnan mukaan oikeus saada korvausta kärsimyksestä tulisi olla myös sillä, jonka henkilökohtaista koskemattomuutta on vakavasti loukattu. Korvausta kärsimyksestä voisivat saada esimerkiksi tapon yrityksen, törkeän pahoinpitelyn tai syrjinnän uhrit.
Valtio korvaa melko laajasti rikoksen uhrin henkilövahinkoja. Tosin Valtiokonttori on tunnettu huomattavasti alemmasta korvaustasosta kuin mihin syytetyt on tuomioistuimissa velvoitettu. Mietintö ei toteutuessaan laajentaisi valtion korvausvastuuta. Sen sijaan siinä ehdotetaan lakisääteisistä vakuutuksista (liikenne- ja potilasvakuutus) korvattavien vahinkolajien laajentamista. Rikoksen uhrin kannalta uudistus on merkityksellinen vain, jos hänellä on todellinen mahdollisuus saada korvaus rikoksentekijältä itseltään.
Julkisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että mietinnön mukaan kärsimyskorvauksen määrää arvioitaessa huomioitaisiin mm. loukkauksen saama julkisuus. Säännös soveltuu kunnian- ja yksityiselämän loukkauksiin. Suuret korvaukset on nähty uhkana sananvapauden käytölle. Vahingonkorvauslaki lähtee täyden korvauksen periaatteesta: vain poikkeuksellisesti osa vahingosta jätetään uhrin itsensä kärsittäväksi. Jos arvostellaan tuomittua korvausta liian suureksi, onkin pohdittava, onko vahinko todettua pienempi vai olisiko uhrin tullut saada vain osakorvaus. Se lienee kiistatonta, että suurilevikkinen kunnianloukkaus tuntuu pahemmalta kuin pienilevikkinen. Julkisuuden mainitseminen laissa ei vaikuttane käytännössä, koska näin tuomitaan nykyisinkin. Taloudellinen vahinko ja sen syy-yhteys rikokseen perustuvat jutussa esitettyyn näyttöön, eikä tuomari voi niitä vapaasti arvioida.
Jotta korvaustasot arvioitaisiin yhdenmukaisemmin, tulisi toimikunnan mielestä perustaa henkilövahinkoasian neuvottelukunta. Se antaisi yleisiä suosituksia korvausten määristä eikä puuttuisi yksittäisiin tapauksiin. Parempi olisi kuitenkin jos tehtävä annettaisiin tuomioistuinlaitoksen nimeämälle lautakunnalle. Tuomiovallan riippumattomuuden kannalta ei ole tyylikästä, että valtioneuvoston asettama elin antaisi tuomioistuimille ohjausta siitä, miten korvaukset tulisi tuomita.
Markku Fredman
Kirjoittaja on helsinkiläinen asianajaja ja Suomen Asianajajaliiton oikeusturvavaliokunnan puheenjohtaja.
