Eduskunta hyväksyi esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilait.

Markku Fredman
asianajaja, Asianajotoimisto Fredman & Månsson Oy
Kirjoitus julkaistu Oikeus-lehdessä 1/2011

Edellisessä Oikeus-lehden numerossa 4/2010 kysyin kuka päättää kotietsinnästä. Tähän saatiin nyt vastaus. Eduskunta sai lähes viimetöinään hyväksytyksi hallitusohjelmaan sisältyneen lakipaketin poliisin toimivaltuuksista. Kotietsintää koskevassa kirjoituksessani toistin aiemminkin esillä olleet ihmisoikeustuomioistuimen kannanotot ja ratkaisut, joista ilmeni melko yksiselitteisesti, että hallituksen esitys kotietsinnästä ei vastannut eurooppalaisia standardeja.

Suomessa näyttää ihmisoikeusrelevantin lainsäädännön tavoitteena olevan minimitason saavuttaminen. Kotietsinnän osalta se tehtiin hallituksen esityksessä vielä melko ontuvasti. Korostettiin, ettei ihmisoikeustuomioistuin ole antanut Suomea koskevaa tuomiota, josta ilmenisi esityksen olevan ihmisoikeussopimuksen vastainen. Lisäksi lainvalmistelussa käsiteltiin kotietsinnän etukäteispäätöksenteko ja jälkikäteinen tuomioistuinkontrolli erikseen siten, ettei oikeusturvan kokonaistaso tullut arvioiduksi: voidaanko todella sivuuttaa sekä etu- että jälkikäteinen ulkopuolinen kontrolli.

Edellisen kirjoitukseni kirjoittamisen jälkeen ihmisoikeustuomioistuimesta saatiin vielä 2.12.2010 yksi kotietsintää koskeva ratkaisu Ratushna v. Ukraina. Ukrainassakin tuomioistuin päättää kotietsinnästä ja tässä tapauksessa ihmisoikeustuomioistuin havaitsi, että kotietsinnästä päättänyt tuomari oli tehnyt huolellista työtä. Alioikeus oli etsintälupaa antaessaan kuullut rikostutkijaa ja tutkinut jutun asiakirjoja ja saanut siten perustellun käsityksen siitä, että etsinnälle oli ollut relevantteja ja riittäviä perusteita. Etsintäluvassa oli mainittu näistä epäilyistä siinä määrin kuin se oli ollut mahdollista tutkinnan varhaiseen vaiheeseen nähden. Etsintää oli rajattu luvassa mainitsemalla nimenomaisesti tutkittavasta varkaudesta ja anastetuista esineistä arvoineen. Näin vankasta – Suomessa ennenäkemättömästä – etukäteiskontrollista huolimatta tapauksessa todettiin ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan loukkaus, kun etsinnän kohteena olleen asunnon haltija (rikoksesta epäillyn äiti) ei ollut voinut jälkikäteen saattaa etsinnän laillisuutta tuomioistuimen arvioitavaksi.

Tämäkään Ratushna-tapaus ei kuitenkaan olisi ilmeisesti riittänyt, vaan piti odottaa nimenomaan Suomea koskevaa langettavaa ratkaisua. Sellaiset saatiin pakkokeinolain eduskuntakäsittelyn aivan viimemetreillä. Tammikuun lopulla tuli ilmoitus, että kahdesta suomalaistapauksesta kotietsintään liittyen annetaan tuomio 15.2.2011. Olin itse laatinut nämä kaksi valitusta lokakuussa 2009 sen jälkeen kun oli ilmeistä, ettei lakiin tule minkäänlaista lisäoikeussuojaa kotietsinnän osalta. Olin jättänyt huhtikuussa 2009 esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietintöön eriävän mielipiteen toisen asianajajaedustajan kanssa mm. kotietsinnän osalta. Valittajat valikoituivat helposti omasta asiakaskunnasta.

Valitukset käsiteltiin ennätyksellisen nopeasti: jo tammikuussa 2010 ihmisoikeustuomioistuin pyysi valituksista lausunnon Suomen hallitukselta ja siitä meni vain vuosi tuomioon. Ihmisoikeustuomioistuinta on arvosteltu hitaudesta, mutta tässä tapauksessa se osoitti kykynsä joustaa ja vaikuttaa silloin kun se on tarpeen. Oletettavasti Suomen lainsäädännön uudistusprosessi oli syynä tavanomaista selvästi nopeampaan käsittelyyn. Todettakoon, että toisessa kotietsintätapauksessa esitutkinta valmistui heinäkuussa 2010, syyte nostettiin 28.2.2011 ja pääkäsittely alioikeudessa on 23.6.2011. Ihmisoikeustuomioistuin kykeni siis ratkaisemaan esitutkinnan laillisuuskysymyksen ennen kun syytettä ko. esitutkinnan johdosta oli edes nostettu!

Tapaukset Harju v. Suomi ja Heino v. Suomi koskevat hyvin tavanomaisia kotietsintöjä. Heino-tapauksessa tosin kohteena oli asianajotoimisto, josta haluttiin saada tietoja asianajajan asiakkaan puolison asioista. Asianajaja tai edes hänen asiakkaansa eivät olleet epäiltynä ko. tapauksessa. Jälleen ihmisoikeustuomioistuin totesi, että lainsäädäntö Suomessa on epäselvä sen suhteen. miten asianajotoimintaan liittyvä takavarikkokielto määritellään. Lisäksi todettiin, että Suomesta puuttuu jälkikäteinen keino, jolla voidaan arvioida paitsi kotietsinnän edellytykset myös se, onko kotietsinnässä toimittamisessa noudatettu lain säännöksiä. Kun tuomioistuimen lupaa ei vaadittu, viranomaisilla oli vapaa harkintavalta etsinnän ja takavarikon asianmukaisuutta ja laajuutta arvioidessaan. Kiireellisissä tapauksissa harkinta jäi yksin etsinnän toimittajalle. Etsintä ja takavarikko muodostivat ihmisoikeustuomioistuimen mielestä olennaisen puuttumisen 8 artiklan takaamiin oikeuksiin. Näille toimenpiteille tuli olla erityisen tarkka peruste laissa. Sääntöjen tuli olla selkeitä ja yksityiskohtaisia ja niissä tuli osoittaa takeita mahdollista väärinkäyttöä ja mielivaltaa vastaan. Etsinnöille asianajotoimistoissa tuli asettaa erityisen tiukkoja vaatimuksia. Tuomioistuimen lupaan liittyvien takeiden puuttumista saatettiin korvata jälkikäteen toimitetulla tuomioistuintutkinnalla. Valittajalla ei kuitenkaan ollut tehokasta pääsyä edes jälkikäteen tuomioistuimeen etsintämääräyksen laillisuuden ja oikeutuksen osalta. Valittajan kodin suojaa oli loukattu, kun ei vaadittu tuomioistuimen lupaa eikä etsintämääräystä tai etsinnän toimittamisen tapaa voitu tehokkaasti saattaa jälkikäteen tuomioistuimen tutkittavaksi. Tilannetta pahensi se, että etsintä oli toimitettu asianajotoimistossa. Laki ei tarjonnut riittäviä lainkäytöllisiä takeita ennen etsintää eikä sen jälkeen eikä valittajalle siten ollut tarjottu sitä vähimmäissuojaa, johon hän olisi ollut oikeutettu oikeusvaltion periaatteiden nojalla. Laillisuusvaatimus ei täyttynyt ja 8 artiklaa oli rikottu.

Tapaukset eivät olleet mikään linjan muutos. Ihmisoikeustuomioistuimen sihteeristö ylläpitää HUDOC-tietokantaa, jonne merkitään myös sihteeristön käsitys tapauksen merkityksestä. Kumpikin suomalaistapaus päätyi luokkaan 3, joka tarkoittaa, ettei kyse ollut uudesta tai merkittävästä kannanotosta.[1]

Huomion arvoista on se, että loukkaus tuli nimenomaan 8 artiklan osalta eikä 13 artiklan osalta. Jos kyse olisi vain 13 artiklasta, voitaisiin hyvin todeta, että sääntely on riittävää, kun jälkikäteiskontrolli lisätään lakiin. Näin totesi mm. oikeusministeri Tuija Brax TV-uutisissa kommentoidessaan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja. Asia ei ole ehkä näin yksinkertainen. Kun tulevassakin laissa kotietsinnälle on asetettu hyvin matala kynnys, voidaan pohtia onko jälkikäteinen kontrolli tehokasta, jos laista puuttuvat ne perusteet, joilla etsintä voitaisiin arvioida laittomaksi. Eduskunnan nyt hyväksymä pakkokeinolaki asettaa kotietsinnälle edellytykseksi käytännössä sen, että epäillään lievää törkeämpää rikosta ja on syytä olettaa etsinnän olevan hyödyksi tutkinnalle. Muun kuin epäillyn hallussa olevan tilan kohdalla kynnys on, että ”voidaan erittäin pätevin perustein olettaa” löydettävän todiste tai henkilö. Ainakin ensin mainittuun kynnykseen on kovin vaikea kuvitella helposti kompastuttavan.

On muistettava, että lakiin sisältyy myös yleinen kaikkia pakkokeinoja koskeva suhteellisuusvaatimus. Eduskunnan hyväksymään uuden pakkokeinolain mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Lisäksi pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen[2] saavuttamiseksi ja pakkokeinoja käytettäessä on vältettävä aiheettoman huomion herättämistä ja toimittava muutenkin hienotunteisesti. Päätöksenteko kotietsinnästä kuuluu vain pidättämiseen oikeutetulle virekamiehelle[3]. Kaikki nämä pakkokeinojen käytön yleiset periaatteet ja toimivaltasäännökset tulevat jatkossa arvioitaviksi kotietsinnän jälkikäteisissä tuomioistuinkäsittelyissä.

Eduskunta nimittäin muutti hallituksen esitystä siten, että kotietsinnän jälkikäteinen kontrolli toteutetaan. Asiaa edellytti perustuslakivaliokunta mietinnössään PeV 66/2010. Helmikuisten ihmisoikeustuomioiden jälkeen oikeusministeriö toimitti perustuslakivaliokunnalle säännösehdotuksen kotietsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi. Ehdotuksen mukaan tuomioistuimen on sen vaatimuksesta, jonka luona kotietsintä on toimitettu, todettava, ovatko kotietsinnän toimittamisen edellytykset olleet olemassa taikka onko kotietsinnässä menetelty pakkokeinolain edellyttämällä tavalla. Vaatimus on tehtävä 30 päivän kuluessa kotietsinnän toimittamisesta tai siitä myöhemmästä ajankohdasta, jolloin vaatimuksen esittäjä on saanut tiedon etsinnän toimittamisesta. Kotietsintää koskevan vaatimuksen käsittelemisestä on soveltuvin osin voimassa, mitä vangitsemisvaatimuksen käsittelemisestä säädetään. Vaatimuksen esittäjälle ja pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Päätöksestä saa valittaa hovioikeuteen.

Valiokunnan mietinnön mukaan ehdotus täytti tällä hetkellä Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön asettamat vähimmäisvaatimukset. Perustuslakivaliokunta totesi, että lakiesityksen täydentäminen ehdotetulla tavalla on edellytyksenä lakiehdotuksen säätämiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Lisäksi perustuslakivaliokunta esitti, että ryhdytään toimenpiteisiin, joilla yleisestä kotietsinnästä päättäminen siirretään pääsääntöisesti muulle kuin esitutkintaviranomaiselle.

Lakivaliokunta noudatti perustuslakivaliokunnan vaatimusta. Erityisen tärkeää on se, että lakivaliokunta ei pelkästään lisännyt kotietsinnän jälkikäteiskontrollia tulevaan uuteen pakkokeinolakiin, jonka on tarkoitus tulla voimaan ehkä vasta vuoden 2014 alusta[4], vaan se lisäsi samanlaiset säännökset myös voimassa olevaan pakkokeinolakiin. Tämän muutoksen on tarkoitus tulla voimaan mahdollisimman pian.

Mietinnössään LaVM 44/2010 lakivaliokunta totesi, että kotietsinnän osalta on otettava huomioon, että niissä valtioissa, joissa kotietsinnästä päättäminen kuuluu tuomioistuimelle tai tutkintatuomarille, rikosasioiden käsittelyjärjestelmä yleisemminkin poikkeaa suomalaisesta järjestelmästä. Kotietsinnästä päättämisen siirtäminen syyttäjälle tai tuomioistuimelle olisi valiokunnan mielestä merkittävässä määrin voimavarakysymys, joka saattaisi edellyttää esimerkiksi henkilökunnan siirtämistä viranomaisesta toiseen. Päätöstoimivaltaan liittyvät rajanvetoperusteet saattaisivat johtaa valiokunnan mielestä epäyhtenäiseen soveltamiskäytäntöön. Harkinnassa on huomioitava myös se, missä määrin tuomioistuin kykenee tosiasiallisesti tutkimaan kotietsinnän edellytyksiä varsinkin rutiiniluonteisten rikosten ollessa kysymyksessä.

Lisäksi kotietsinnät on lakivaliokunnan mukaan yleensä tehtävä kiireellisesti rikoksen selvittämistä vaikeuttavien toimien, esimerkiksi todisteiden hävittämisen tai rikoksen kohteena olevan omaisuuden kätkemisen, estämiseksi. Tämä liittyy paitsi etsinnän tuloksellisuuteen, ylipäänsä esitutkinnan tehokkuuteen ja rikosten selvittämisprosentteihin, jotka ovat tällä hetkellä Suomessa kansainvälisesti katsoen korkealla tasolla. Jos tuomioistuin päättäisi yleisen kotietsinnän toimittamisesta ja jos tätä päätöstä ei kuitenkaan saataisi yhtä nopeasti kuin se saadaan pidättämiseen oikeutetulta virkamieheltä, paine tehdä kotietsintöjä kiiretilanteissa ainoastaan poliisimiehen päätöksellä saattaisi kasvaa, totesi lakivaliokunta. Nykyisin noin joka kahdeksas kotietsintä tehdään ilman pidättämiseen oikeutetun virkamiehen määräystä.

Edellä todetuista syistä lakivaliokunta katsoi, että kotietsinnän lainmukaisuuden arviointi on perusteltua rakentaa jälkikäteiselle kontrollille. Pakkokeinojen käsittelyjärjestelmä yleisemminkin rakentuu sille, että pakkokeinon laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi nimenomaan sen määräämisen jälkeen. Kotietsintämenettelyä koskeviin kysymyksiin ei edes voi ottaa kantaa ennen etsinnän toimittamista.

Lakivaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että jo nykyisten säännösten mukaan syyttäjällä on toimivalta päättää kotietsinnästä ja hänellä olisi nyt hyväksyttyjen säännösten mukaan toimivalta jatkossa päättää yleisestä kotietsinnästä. Tämä tarkoittaa valiokunnan mielestä sitä, että esitutkintayhteistyön puitteissa kysymys kotietsinnän toimittamisesta voidaan saattaa syyttäjän harkittavaksi ja päätettäväksi. Tärkeää tämä olisi silloin, kun on epätietoisuutta siitä, ovatko kotietsinnän edellytykset olemassa. Perustuslakivaliokunnan lausuntoon viitaten lakivaliokunta piti aiheellisena, että harkitaan mahdollisuuksia siirtää yleisestä kotietsinnästä päättäminen pääsääntöisesti muulle kuin esitutkintaviranomaiselle.

Eduskunnan täysistunnossa 11.3.2011 lakivaliokunnan mietintö herätti vilkkaan keskustelun. Kansanedustaja Ben Zyskowicz kantoi taas kerran huolta rikoksen uhrien ihmisoikeuksista ja poliisin mahdollisuuksista selvittää rikoksia. Hänen kommenttejaan ovat mm. seuraavat:

 

”Eikö olisi helpompi valvoa rosvoja kuin poliiseja?”, ”Niin että konnat varmasti ehtivät piilottaa todisteet ennen kotietsintää!”, ”Ehkä vika on perustuslakivaliokunnan tulkintatraditiossa!”, ”Minä kyllä vakavasti olen huolestunut siitä, että näitä ihmisoikeusasioitakin tarkastellaan pelkästään sen roiston ja konnan näkökulmasta, ei lainkaan uhrin tai rikoksen selvittämisen intressin näkökulmasta.” ”Tavallisten ihmisten oikeuksia ja ihmisoikeuksia eivät uhkaa niinkään poliisit, toisin kuin ed. Söderman ja perustuslakivaliokunnan asiantuntijat tuntuvat ajattelevan, vaan tavallisten ihmisten oikeuksia uhkaavat roistot.”

Zyskowicz entisenä perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana varmastikin tietää sen, että 1950-luvun länsieurooppalaiset poliitikot ovat sopineet kompromissina Euroopan ihmisoikeussopimuksen, johon suomalaiset poliitikot vuonna 1989 päättivät liittyä. Artiklaan 6 sisältyy syytetyn vähimmäisoikeudet. Zyskowicz oli perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja kun ihmisoikeussopimus ratifioitiin eduskunnassa. Eivät ihmisoikeusjuristit ja muut perustuslakivaliokunnan asiantuntijat vastaa siitä, millaisia perus- ja ihmisoikeuksia he tulkitsevat lausunnoissaan. Sama koskee ihmisoikeustuomioistuimen tuomareita. Se, että rikoksen uhrin perus- ja ihmisoikeudet ovat säätelemättä, johtuu poliitikoista. Tavallisen lain tasolla asia on nähdäkseni Suomessa selvästi yleistä eurooppalaista tasoa korkeampi[5] , mutta meillä ei ole perustuslain tasolla tai ihmisoikeussopimuksen artikloissa uhrin asemaa ja suojelemista koskevia velvoitteita, joiden soveltumista asiantuntijat voisivat perustuslakivaliokunnassa arvioida.

Toivottavaa olisi, että Suomen tuleva hallitus ottaisi erityiseksi huolekseen EU:n komissiossa valmisteltavan direktiivin rikoksen uhrin oikeuksista ja sen kansallisen täytäntöönpanon. Komission tarkoituksena on antaa kevään 2011 aikana kattava sääntely- ja toimenpidepaketti rikoksen ja väkivallan uhrien oikeuksista, tuesta ja suojelusta, mukaan lukien ehdotus direktiiviksi rikoksen uhrin vähimmäisoikeuksista.


 

[1]Low importance, Judgments with little legal interest - those applying existing case-law, friendly settlements and striking out judgments (unless these have any particular point of interest).”

[2] Jos tutkinnanjohtaja määrää tutkijat etsinnällä takavarikoimaan tietyn asiakirjan tai tietokoneen, niin tällaisen määräyksen perusteella ei asuntoa saa tutkia sen jälkeen kun tavoiteltu kohde on löytynyt ja otettu viranomaisen haltuun.

[3] Eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri ovat useissa tapauksissa arvostelleet sitä, että päätöksen kotietsinnästä on tehnyt muu kuin pidättämiseen oikeutettu virkamies. Tapauksessa 2811/4/08 apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja arvosteli sitä, että komisario oli ikään kuin antanut yleisvaltuutuksen alaiselleen tehdä kotietsinnän asian tutkinnassa. Pajuoja korosti etsintämääräyksen yksilöintiä: päätöksentekijän on tiedettävä mihin etsintä kohdistuu.

[4] Lakivaliokunnan lausunnosta poliisilaista annetusta hallituksen esityksestä HE 224/2010 ilmenee, että tarkoitus on kytkeä nyt hyväksytyn lakipaketin voimaantulo siten, että uudistuksesta aiheutuvat tietojärjestelmä- ja lomakemuutokset toteutettaisiin osana viranomaisten tietojärjestelmien yhteensovittamista koskevaa ns. VITJA-hanketta, missä tavoitteena on vuoden 2014 alku.

[5] Esim. asianomistajan prosessuaalinen asema syyteoikeuksineen, mahdollisuus saada korvausasia käsitellyksi rikosasian yhteydessä, laaja oikeus julkiseen oikeusapuun ja tukihenkilöön osin jopa ilman tulorajoja, oikeus rikosvahinkokorvauksiin valtion varoista jne.

Asianajotoimisto Fredman & Månsson

Asianajotoimisto Fredman & Månssonin osakkaina ovat asianajaja, varatuomari Markku Fredman ja asianajaja, varatuomari Ulf Månsson.

Katso tiedot »

Ota yhteyttä

Hämeentie 68 A, 2. krs, 00550 Helsinki

Puhelin:

  • Fredman 0400-464094
  • Månsson 0400-605202

Telefax 09-2787211

Yhteystiedot »