Tarvitseeko poliisi valeosto-oikeutta?

Kirjoitus on julkaistu Oikeus-lehdessä nro 4/1998


Markku Fredman

Koko 1990-luvun on oltu tilanteessa, jossa poliisi on vaatinut uusia toimivaltuuksia ja määrärahoja. Samalla poliisin tietoon tulleet rikokset ovat tasaisesti vähentyneet. Vuodesta 1996 vuoteen 1997 nämä rikokset vähenivät lähes 28.000 tapauksella(1). Samana aikana poliisin rahoitustilanne parani 45 miljoonalla markalla(2). Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan rikosten ilmoittamisalttius on myös jatkuvasti lisääntynyt(3), piilorikollisuus on siis myös vähentynyt. Rikollisuuden sisällä on tapahtunut muutoksia, kun esimerkiksi huumausaine- ja omaisuusrikokset ovat kasvattaneet osuuttaan(4). Nähtävästi poliisiorganisaatiossa ei ole samanaikaisesti pystytty kohdentamaan olemassa olevia resursseja sinne missä rikollisuus on kulloinkin nostanut päätään. Mielenkiintoista on se haastattelututkimuksilla selville saatu tieto, että vuodesta 1980 niiden tapausten osuus, joissa on suoritettu esitutkinta, on kasvanut kaksinkertaiseksi(5).

Uusista toimivaltuuksista mainittakoon vuonna 1992 saatu televalvonta (oikeus saada tieto kenen kanssa epäilty on puhunut ja missä hänen matkapuhelimensa on tuolloin ollut), vuonna 1995 saadut oikeudet tekniseen valvontaan ja seurantaan sekä puheluiden salakuunteluun. Viime vuonna 1998 tuli voimaan säännökset rahanpesuepäilyihin liittyvistä ilmoitusvelvollisuuksista. Perheväkivaltaa ennaltaehkäistään lähestymiskiellolla vuoden 1999 alusta. Jo aiemmin on laajennettu poliisin oikeutta saada haluamiaan tietoja niin muilta viranomaisilta kuin yksityisiltä yhteisöiltä ja henkilöiltä. Kansainvälistä tietojenvaihtoa etenkin EU:n alueella on tehostettu. Teknisellä puolella uutuutena on mm. rikollisten DNA-rekisteri. Kaikissa näissä tapauksissa on kyse jonkin perusoikeuden supistamisesta. Toisaalta poliisilakiin on kirjattu poliisille oikeus vaieta omista tiedoistaan jopa oikeudenkäynnissä(6).

On poliitikkojen asia päättää kuinka paljon rikollisuutemme edellyttää uusia uhrauksia rahassa ja perusoikeuksien kaventumisena.

Poliisin toivomuslistan kärjessä on jo pitkään ollut anonyymien todistajien lisäksi huumeiden valeosto-oikeus ja soluttautuminen rikollisorganisaatioon. Poliisiylitarkastaja Jorma Vuorio vaati Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 3.12.1998 poliisille oikeutta valeostoihin. Samaa on vaadittu aiemminkin mm. eräiden poliisi-kansanedustajien kirjallisissa kysymyksissä(7). Nurinkurisesti Vuorio vaatiessaan valeosto-oikeutta toteaa poliisin jo tekevän jonkin verran valeostoja.

Ongelmana valeostotoiminnassa on sen tiedon varmuus, joka tulee olla valeostotarjouksen kohteena olevan henkilön rikoksesta. Riittääkö se, että joku ns. vasikka poliisilain 44 §:n(8) takaaman anonymiteetin ja vastuuvapauden turvin kertoo poliisille tuntemattomalla henkilöllä olevan huumausaineita? Jos valeostot yleistyvät, on meillä aivan varmasti pian käsillä tapaus, jossa poliisille on tahallaan syötetty väärää tietoa tai valeoston kohde (epäillessään valeostoa) pyytääkin jonkun tuttavansa hoitamaan huume-erän luovuttamisen tilaajalle. Tällöin poliisin valeostotarjous on yllyttänyt asiaan mukaan henkilön, jolla ei ole ollut mitään tekemistä poliisin tavoitteleman huumausaineen kanssa ennen poliisin toimia. Valeostoon ryhtyvä poliisimies ottaa siis valtavan henkilökohtaisen riskin siitä, että asiat eivät etenekään siten kuin etukäteen suunniteltiin. Kohdehenkilö on toisaalta saattanut jo myydä poliisin tiedossa olleen erän ja hankkii valeostotarjouksen johdosta uuden.

Toisaalta on huomattava, että huumausainerikoksen voi toteuttaa usealla eri tavalla, joista myyminen on koettu moitittavimmaksi(9). Jos jollakulla on omaan käyttöönsä huumeita, jotka hän houkuttelevan tarjouksen saatuaan myykin poliisille, on hän tehnyt rikoksen, johon hän ei ilman valeostotarjousta olisi ryhtynyt.

Vastatessaan erääseen eduskuntakyselyyn(10) sisäministeri Jan-Erik Enestam totesi Euroopan huumeviraston selvitysten perusteella, että valeosto toteutetaan Euroopassa siten, että siitä päätetään kenttätasoa korkeammalla, sen toteuttajat eivät tutki kyseistä rikosta, sitä käytetään vain törkeimmissä tapauksissa ja silloinkin vasta kun perinteiset keinot eivät ole riittäneet. Sisäministeriössä poliisiylitarkastaja Vuorion valmistelemassa poliisilain uudistusluonnoksessa ei näistä periaatteista ole pidetty kiinni, lukuun ottamatta sitä, että päätös valeostosta tehtäisiin tutkinnanjohtajan esimiehen toimesta(11). Luonnos lienee päätynyt jatkovalmisteluun, toivottavasti myös tältä osin.

On myös äärimmäisen tärkeää, että valeostotoiminta arvioidaan sitä seuraavassa oikeudenkäynnissä. Henkilön, joka on laitettu "muulina" kuljettamaan huume-erä poliisin ansaan, on voitava saada esittää oikeudenkäynnissä oma näkemyksensä siitä olisiko hän syyllistynyt rikokseen, jos poliisin toimintaa ei olisi ollut. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisemassa tapauksessa Teixeira de Castro v. Portugal katsottiin provosoivan valeoston rikkovan nimenomaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kuudetta, eli oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaa artiklaa. Tuo artikla määrittää mm. oikeuden päästä tuomioistuimeen. Se, oliko poliisin toimi yllyttävä tai provosoiva ei voi jäädä pelkästään poliisin oman arvion varaan. Missä on se poliisi joka ensimmäisensä myöntää yllyttäneensä viattoman sivullisen huumausainerikokseen?

Yksi käyttökelpoinen tapa olisi se, että kun esimerkiksi poliisipiirin päällikkötasolla on tehty päätös valeostosta, ei sen jälkeen tapahtuvista kyseiseen erään kohdistuvista huumausainerikoksista voitaisi nostaa syytettä. Syyttäjä voisi puuttua vain sellaisiin hallussapitorikoksiin, jotka on tehty kyseisellä huume-erällä ennen valeostotarjousta. Jos erä päätyy uuden henkilön haltuun, ei häntä voitaisi syyttää hallussapidosta. Tällöin eivät myöskään poliisimiehet voisi syyllistyä yllytykseen. Tämä johtaisi kuitenkin asiaa koskeviin näyttöongelmiin eikä auttaisi tilanteessa, jossa huume-erä on vaihtunut toiseksi.

Vuorion e.m. kirjoituksessa korostettiin moneen otteeseen, että säännökset vale-ostoista tulee saada poliisilakiin. Toive on ymmärrettävä, koska poliisilaki valmistellaan sisäministeriön poliisiosastolla, jolloin hallituksen esitys voidaan laatia täsmälleen poliisin toiveiden mukaiseksi. Oikeusministeriön vuonna 1995 asettamassa työryhmässä esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön uudistamiseksi saatettaisiin asiasta esittää erilaisia näkemyksiä.

Lainsäädäntöjärjestelmämme kannalta valeostoa koskevat säännöt eivät kuitenkaan kuulu poliisilakiin. Asialla on suuri periaatteellinen merkitys, koska poliisilaissa on säännökset siitä millä tavoin poliisi toimii siihen hetkeen saakka kun esitutkintakynnys ylittyy ja saadaan oikeuksia erilaisiin pakkokeinoihin. Kun poliisilla tai salakuljetusrikosta tutkivalla tullilla on tiedossaan rikos, ja jopa sen tekijä, löytyvät toimintaohjeet oikeusministeriössä valmistelluista esitutkinta- ja pakkokeinolaeista(12). Valeoston edellytyksenähän täytyy olla 100 %:n varmuus rikoksesta ja sen tekijästä.

Vuorio kuvaa valeostoa todisteprovokaatioksi, jolla hankitaan todiste esimerkiksi huumausaineen hallussapidosta. Tällainen toiminta on rikoksen esitutkintaa. Jos siinä täytyy puuttua epäillyn oikeuspiiriin, on siihen tähän asti saatu oikeutus pakkokeinolaista. Jos poliisilakiin otetaan säännöksiä esitutkinnan suorittamisesta, rikkoontuu tähän asti noudatettu järjestelmä. Voisi jopa syntyä käsitys, että valeostotoiminta on keino saada selville onko rikosta ylipäätään tapahtunut, josta nimenomaan poliisilaissa säädetään.

Jos valeosto-oikeus hyväksytään, saadaan sen avulla selvitettyä useita törkeitä huumausainerikoksia. On myös selvää, että ennemmin tai myöhemmin valeostotarjous kohdistetaan väärään tahoon, jolloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuomita valeoston toimeenpanijoille yllytyksestä jopa vuosien ehdottomat vankeusrangaistukset. Ehkä tämä olisi riittävä syy pitää rosvot rosvoina ja poliisit poliiseina, ainakin kunnes selviää mikä apu nihkeästi käyttöön otetusta puhelinkuunteluoikeudesta on huumausainerikollisuuden vastustamisessa.

Markku Fredman
asianajaja
Helsinki


1. Poliisin toimintakertomus http://www.poliisi.fi/suomi/vkersuo.htm

2. Poliisin toimintakertomus http://www.poliisi.fi/suomi/vkersuo.htm

3. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos: Rikollisuustilanne 1997 s. 154

4. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos: Rikollisuustilanne 1997 s. 10

5. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos: Rikollisuustilanne 1997 s. 154

6. Poliisilaki 44 §

7. Esim. kansanedustaja Aittonimen kirjallinen kysymys 692/1997 vp

8. "Vaitiolo-oikeus. Poliisin henkilöstöön kuuluva ei ole todistajana tai muuten kuultaessa velvollinen ilmaisemaan hänelle hänen palvelussuhteessaan tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyyttä eikä salassa pidettäviä taktisia tai teknisiä menetelmiä.
Tuomioistuin voi kuitenkin erittäin painavien syiden vaatiessa määrätä ilmaistavaksi 1 momentissa mainitun tiedon, milloin virallinen syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta saattaa seurata vankeutta kuusi vuotta tai ankarampi rangaistus. Tietoja antaneen henkilöllisyyttä ei tällöinkään saa määrätä ilmaistavaksi, jos siitä ilmeisesti aiheutuisi vakavaa vaaraa hänen tai hänen läheisensä turvallisuudelle."

9. Ks. esimerkiksi Helsingin käräjäoikeuden tuomarien noudattama rangaistustaksa, jossa myymiselle on suositeltu hallussapitoa osin jopa kaksi kertaa ankarammat rangaistukset. Esimerkiksi 0,5 gramman heroiinierän hallussapito 10 päiväsakkoa, mutta saman erän myynti 20 päiväsakkoa..

10. KK 692/97: "Jokaisessa jäsenmaassa on kuitenkin periaatteena, ettei toiminnalla saa provosoida uuteen rikokseen, joka johtaisi syytteeseen. Hyvin harvoissa maissa asiasta on kuitenkin lain tasoisia säännöksiä. Tähän on ilmeisesti syynä toiminnan luonne, joka on vaikeasti laissa säänneltävissä. Tästä huolimatta toiminta on jokaisessa maassa tiukasti säänneltyä, joko lakia alemmantasoisilla säännöksillä tai toiminnasta päättävän määräyksillä. Toiminnasta päättäminen on yleensä suoritusportaan ulkopuolella. Toiminnan tarkka valvonta on myös tarpeen toimintaan osallistuvien virkamiesten henkilökohtaisen turvallisuuden takaamiseksi. Normaalina käytäntönä unionin maissa on, että toiminta kohdistetaan vain törkeään rikollisuuteen. Epäkonventionaalisia keinoja käytetään vain silloin, kun muut keinot eivät ole tuottaneet tulosta. Esimerkiksi soluttautuminen on yleensä lyhytkestoista, jolloin tavoitteena on vain markkinoilla olevan laittoman tavaran, esimerkiksi huume-erän, pois saaminen jo tapahtuneen rikoksen selvittämiseksi ja uusien rikosten, kuten levittämisen, estämiseksi. Toimintaan osallistuvat vain siihen erikseen koulutetut virkamiehet, jotka eivät osallistu itse toiminnan kohteena olevan rikoksen tutkintaan."

11. Sisäministeriön poliisiosastossa laadittu luonnos hallituksen esitykseksi.

12. Tämä periaate on ollut kunniassa vielä edellisen kerran poliisilakia uudistettaessa. Hallituksen esitys poliisilaiksi HE 57/1994: "Pyrkimys antaa tyhjentävät säännökset esitutkinnan toimittamisesta ja viranomaisten tutkintavaltuuksista ei ole esitutkintalakia säädettäessä täysin toteutunut. Poliisilain valmistelun yhteydessä on sen vuoksi jouduttu kiinnittämään huomiota myös esitutkintalain sisältöön. Kysymys poliisin tiedonsaantioikeuden edellytyksistä ja laajuudesta on eräänä keskeisimmistä ongelmista pyritty ratkaisemaan poliisilakiin otettavalla yleissäännöksellä, joka koskisi myös poliisin suorittamaa esitutkintaa."

Asianajotoimisto Fredman & Månsson

Asianajotoimisto Fredman & Månssonin osakkaina ovat asianajaja, varatuomari Markku Fredman ja asianajaja, varatuomari Ulf Månsson.

Katso tiedot »

Ota yhteyttä

Hämeentie 68 A, 2. krs, 00550 Helsinki

Puhelin:

  • Fredman 0400-464094
  • Månsson 0400-605202

Telefax 09-2787211

Yhteystiedot »