Matti Wuori
15.7.1945 – 15.10.2005
Matti Wuori valmistui oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1979 harjoitettuaan jo sitä ennen vuosia asianajoa eri tuomioistuimissa. Hänen ajamiinsa juttuihin kuuluivat varhaisina aikoina ns. yllytysoikeudenkäynnit: satoja ihmisiä syytettiin heidän yllytettyään kieltäytymään asevelvollisuudesta. Myös Persian Shaahin vierailun yhteydessä pidetyn mielenosoituksen aiheuttamat syytteet työllistivät Matti Wuorta. Wuoren ajamista jutuista jäänevät parhaiten jälkipolvien mieleen Mikkelin panttivankioikeudenkäynti ja ns. Irak-vuototapaus. Hänelle olivat läheisiä erityisesti ympäristönsuojeluun ja ihmisoikeuksiin liittyvät tapaukset. Ilmaisunvapautta hän puolusti menestyksekkäästi aina Euroopan Ihmisoikeustuomioistuinta myöten. Vuosi sitten ratkaistussa tapauksessa ihmisoikeustuomioistuin asettui eri linjalle Suomen korkeimman oikeuden kanssa; EIT katsoi päätoimittajan rankaisemisen ihmisoikeussopimuksen vastaiseksi. Asianajajan työn ohella Wuori kunnostautui monessa kansalaisjärjestössä ja lopulta myös Euroopan parlamentin jäsenenä vuodesta 1999 vuoteen 2004. Hän johti eri maiden Greenpeace -yhdistyksiä ja oli myös kansainvälisen Greenpeacen pääsihteeri 1991–93. Etelä-Afrikan totuuskomission neuvonantajana hän toimi 1996–98. Kotimaassa hän oli kuolemaansa saakka Kansainvälisen juristikomission Suomen osaston/Ihmisoikeusjuristit r.y:n puheenjohtaja. Monipuolisuutta osoitti se, että hän oli myös Kamarimusiikkiyhdistys Avanti!:n hallituksen jäsen sekä kehitysmaiden lasten oloista huolehtivan Plan Suomi säätiön varapuheenjohtaja. Suomen Asianajajaliitossa Wuori on toiminut lukuisissa luottamustoimissa: oikeussuojavaliokunnan puheenjohtajana 1989–92 ja kuolemaansa saakka oikeuspoliittisen valiokunnan jäsenenä. Hän on ollut myös Helsingin Asianajajayhdistyksen hallituksen jäsen. *** Matilla oli tapana siteerata Samuli Parosta (mm. kirjassaan Titanicin kansituolit): ”On parempi sietää laitonta kuin laillista väkivaltaa. On parempi torjua sitä laillisesti kuin laittomasti.” Tämä periaate on ollut usein johtoajatuksena myös Suomen Asianajajaliiton oikeuspoliittisissa lausunnoissa, mm. nyt kun poliisi vaatii oikeutta osallistua rikolliseen toimintaan. Matti arvosteli suomalaisia tuomareita ja väänsi roomalaisoikeudellisen periaatteen hyvin kuvaavaan muotoon ”In dubio, pro patria”. Näin kuvattu ilmiö toteutui vahvana läpi vuosikymmenten, ja vuonna 1995 Matti kuvasi tilannetta näin: ”On hyvin turhauttavaa yrittää argumentoida perusoikeussäännöstöstä käsin, kun arkitodellisuudessa tuomiovallan käyttö toteuttaa valtion etua, kurinpitoa, järjestystä ja kommunitaarisia intressejä.” Osaltaan Matin oman työn tuloksena tilanne on jo parantunut. Hän kuitenkin ylpeili sillä, että ainoa valtion osoittama huomio hänen toimintaansa oli ulosottokuitti, jolla kuitattiin saaduksi Mikkelin raastuvanoikeuden panttivankioikeudenkäynnin avustajille henkilökohtaisesti maksettavaksi tuomitsemat oikeudenkäyntikulukorvaukset. Valtio sittemmin palautti rahat, mutta ulosottokuitti säilyi kehyksissä asianajotoimiston seinällä. Ja taisihan korkein oikeus sittemmin tuomita poliisin sakkoihin samassa jutussa. Siinä välillä – 90-luvun taitteessa ja varsinkin sen jälkeen – suomalainen oikeusjärjestys kehittyi aimoharppauksin. Suuntaan, johon Matti osoitti. Matti Wuori jää muistoihin julkisen vallan kanssa konfliktiin joutuneen pienen ihmisen perusoikeuksien puolustajana. |
